Lorinin viimein hävittyä rantakadun kulman taa, sulki Maurice ikkunan, heittäytyi nojatuoliin ja vajosi sentapaiseen horrokseen, joka lujaluonteisissa ja vahvarakenteisissa ihmisissä ennustaa suuria onnettomuuksia, koska ne muistuttavat tyyntä myrskyn edellä.
Hän ei olisi herännyt tästä mietiskelystään tai pikemminkin horrostilastaan, ellei kotiapulainen palattuaan joltakin asialta ulkoa olisi astunut sisään niin innoissaan kuin palvelijat osaavat palaessaan halusta kertoa isännälleen vasta kuulemansa uutiset.
Mutta nähdessään Mauricen olevan syventyneenä mietiskelyyn, hän ei uskaltanut häiritä tätä, vaan ainoastaan käveli itsepintaisesti edestakaisin hänen edessään ilman erikoista syytä.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Maurice välinpitämättömästi; "puhu, jos sinulla on jotakin sanottavaa minulle".
"Voi, kansalainen, taas on tehty mainio salaliitto, suurenmoinen!"
Maurice kohautti hartioitaan.
"Salaliitto, joka panee hiukset nousemaan pystyyn päässä", jatkoi
Agésilas.
"Tosiaanko?" vastasi Maurice miehen tavoin, joka oli tottunut näkemään kolmekymmentä salaliittoa samana päivänä.
"Niin, kansalainen", toisti Agésilas; "se panee värisemään, nähkääs! Pelkkä ajatteleminenkin saattaa hyvien isänmaanystävien ihon kananlihalle."
"Millainen oli tämä salaliitto?" sanoi Maurice.
"Itävallatar oli vähällä karata."