Tuomio.
Yö oli pimeä ja myrskyinen; paksuja pilviä kulki taivaalla ja ne peittivät tähtien valon; kuu oli nouseva vasta jälkeen puoliyön.
Toisinaan näkyi, taivaan rannalla leimahtavan salaman valossa tie, joka kaareili vaaleana ja autiona; mutta kun salama oli sammunut, peittyi kaikki taas pimeyteen.
Joka hetki täytyi Athoksen muistuttaa d'Artagnan'ia pysymään rivissä, hän näet alinomaa kiiruhti tuon pienen retkikunnan edelle. Hänessä vallitsi vaan yksi ajatus, nimittäin kiiruhtaminen, ja sentähden hän kiiruhti.
Äänetönnä kuljettiin Festubert'in kylän lävitse, jonne se haavoitettu palvelija oli jäänyt, sitten ratsastettiin Richebourg'in metsän viertä. Kun tultiin Herlier'iin, kääntyi Planchet, joka yhä vaan opasti matkuetta, vasempaan.
Useita kertoja olivat lord Winter, Porthos ja Aramis koettaneet puhutella punaviittaista miestä, vaan jokaiseen kysymykseen, mikä hänelle oli tehty, oli hän vaan kumartanut vastaukseksi. Silloin olivat matkamiehet ymmärtäneet, että oli varmaankin olemassa joku erityinen syy, minkä vuoksi tuntematon oli vaiti, ja he olivat lakanneet puhuttelemasta häntä.
Raju-ilma muutoin oli yhä kasvamaan päin, salamoita leimahteli tiheään, ukkonen alkoi jyristä ja vinha tuuli, myrskyn edeltäjä, vinkui ratsumiesten töyhdöissä ja hiuksissa.
Matkue lähti ajamaan kovassa nelisessä.
Jonkun matkaa Fromelles'in toisella puolen puhkesi raju-ilma täyteen voimaansa. Käärittiin kauhtanat kiinteämmälle ruumista vasten.
D'Artagnan oli ottanut hatun päästänsä, eikä ollut heittänyt kauhtanaakaan yllensä; hänestä tuntui hyvältä antaa veden virtailla palavaa otsaansa ja kuumeesta värisevää ruumistansa myöten.