Jeanne palasi kardinaali de Rohanin luo, joka tiedusti, kuinka kuningatar oli niin hyvin saanut tyydytetyksi jalokivikauppiasten vaatimukset. Rouva de la Motte vastasi, että kuningatar oli suonut heille erityisen luottamuksensa; että asia oli pidettävä salassa; että jo maksavakin kuningatar tarvitsee salaperäisyyttä, saatikka se, joka pyytää luottoa.
Kardinaali myönsi hänen olevan oikeassa ja kysyi samalla, vieläkö hänen omaa hyvää aikomustaan muistettiin. Jeanne kuvasi kuningattaren kiitollisuutta niin elävästi, että kardinaali ihastui paljoa enemmän rakastajana kuin alamaisena, enemmän ylpeytensä tyydyttämisestä kuin alttiutensa tunnustamisesta.
Saatuaan tämän keskustelun hyvään loppuun Jeanne oli päättänyt lähteä rauhallisesti kotiinsa, hieroa suullisesti kauppaa jonkun jalokivikauppiaan kanssa, myydä timantteja sadan tuhannen écun arvosta, matkustaa Englantiin tai Venäjälle, vapaisiin maihin, missä eleskelisi tällä rahasummalla rikkaasti viisi tai kuusi vuotta, ja sitten, kun ei enää tarvitsisi olla levoton, ruveta edullisesti myymään muita timantteja yksitellen.
Mutta kaikki ei luonnistunut hänen mielensä mukaan. Näyttäessään ensimäisiä timantteja parille ammattimiehelle hän säikähti näiden hämmästystä ja pidättyvää käytöstä; toinen tarjosi polkuhintaa, toinen ihastui jalokivistä sanoen, ettei ollut niiden veroisia koskaan nähnyt paitsi Böhmerin kaulakoristeessa.
Nyt Jeanne hillitsi itsensä. Askelkin lisää voisi hänet antaa ilmi. Hän tajusi, että varomattomuus tässä kohden oli perikato ja että perikato oli kaakinpuu ja elinkautinen vankeus. Sulkien timantit salaisimpaan kätköönsä hän päätti varustautua niin tukevilla puolustusaseilla, niin terävillä hyökkäysvehkeillä, että jo ennakolta voittaisi ne, jotka ryhtyisivät häntä vastaan taistelemaan. Kauhean vaarallista oli luovailla, kun toisaalla oli kardinaalin ainainen halu päästä asian perille ja toisaalla sanoissaan arvaamaton kuningatar, joka kerskailisi timanttien hylkäämisestä. Jos kuningatar ja kardinaali pääsisivät sanankaan vaihtamaan, tulisi kaikki ilmi. Jeanne lohdutti itseään sillä ajatuksella, että kuningattareen rakastuneella kardinaalilla oli kuten ainakin rakastuneilla side silmillään ja että hän siis tarttuisi satimiin, joita viekkaus hänelle rakkauden varjossa virittäisi.
Mutta sellainen sadin tuli taitavan käden niin virittää, että siihen takertuisivat molemmat asianomaiset. Piti toimittaa niin, ettei kuningatar, vaikka saisi varkauden ilmi, uskaltaisi valittaa, ja että jos kardinaalille selviäisi konnantyö, hän olisi mielestään hukassa. Siinä oli tehtävä mestaritemppu kahta vastustajaa vastaan, joilla oli ennakolta katselijat puolellaan.
Jeanne ei peräytynyt. Hän oli niitä urheita luonteita, jotka pahanteossa kohoavat sankaruuteen, hyvänteossa rikokseenkin asti. Tästä alkaen hänessä oli vain yksi ajatus — se, että piti estää kardinaali ja kuningatar toisiaan tapaamasta. Niin kauvan kuin hän, Jeanne, oli heidän välissään, ei ollut vaaraa; mutta jos he hänen takanaan puhuisivat keskenään sanankin, riistäisi se Jeannelta tulevaisuuden onnen, jonka perustana oli menneisyyden vaarattomuus.
— He eivät saa toisiaan enää nähdä, — ajatteli hän. — Ei koskaan! Mutta kardinaali tahtonee jälleen tavata kuningattaren; ainakin hän yrittää. Sellaista yritystä ei sovi jäädä odottamaan, — mietti vehkeilijä, — vaan yllyttäkäämme häntä siihen. Tahtokoon, pyytäköön päästä kuningattaren puheille ja hän joutuu häpeään pyytäessään sitä.
— Mutta jos silloin ei joudu häpeään kukaan muu kuin kardinaali?
Tämä ajatus tuotti Jeannelle tuskallista huolta.