— Jos vain kardinaali joutuu häpeään, voisi kuningatar valittaa, nostaa tapansa mukaan aika hälinän ja kiskaista veijarilta naamion!
— Mitä tehdä? Jottei kuningatar voi syyttää, täytyy tukkia hänen suunsa; ja semmoisen ylevän, rohkean suun tukkimiseen tarvitaan ennakkosyytös. Eihän voi renkiään syyttää rosvoksi, jos itseä uhkaa saman rengin puolelta syytös niin häpeällisestä rikoksesta kuin varkaudesta. Jos kardinaali joutuu huonoon valoon suhteessaan kuningattareen, niin on melkein varmaa, että kuningattaren suhde kardinaaliin esiintyy yhtä häpeällisenä. Mutta sattuma ei saa toimittaa yhteen näitä kahta, Joiden etu vaatii salaisuuden paljastamista.
Aluksi Jeanne kauhistui sitä huimaavaa jyrkännettä, joka uhkasi häntä tuholla.
— Elää tällä tavoin, läähättäen, säikkyen, yhä vähällä suistua hornaan! Mutta kuinka päästä tästä tuskasta? Paetenko, maasta karaten, vieraisiin maihin vieden kuningattaren kaulanauhan timantit?
— Pako olisi tosin helppo asia. Hyvät vaunut voisi hankkia kymmenessä tunnissa, juuri sillä välin, kun Marie-Antoinette nukkuu kaikessa rauhassa, sinä väliaikana, mikä kuluu kardinaalin illallisesta hyvässä seurassa hänen nousemiseensa seuraavana aamuna. Jos edessä olisi valtamaantie tarjoten äärettömyyttään hevosten nopeille kavioille, ei muuta tarvittaisi. Silloin olisi vapaa ja turvassa!
— Mutta voi sitä häväistystä! Kadonnut, vaikka vapaa; turvassa, vaikka lainsuojaa vailla! Silloin hän, Jeanne, ei enää ole säätyläisnainen, vaan varas, karkuri, jota oikeus ei saa kynsiinsä, vaikka tavoittelee, jota pyövelin rauta ei polta, kun hän on niin kaukana, mutta jota yleinen mielipide repii ja kolhii. Ei, pako ei sovi. Rohkeuden ja viekkauden huippukohdat ovat kuin Atlaan molemmat huiput, jotka ovat maan kaksoisten kaltaisia; toinen johtaa toiseen, molemmat ovat tasa-arvoisia; joka näkee toisen, näkee toisenkin.
Jeanne päätti siis olla rohkea ja jäädä. Näin hän päätti varsinkin siksi, että huomasi mahdolliseksi herättää kuningattaressa ja kardinaalissa yhteistä kauhua sen päivän varalta, jolloin jompikumpi sattuisi älyämään, että heidän lähimmässä piirissään oli tehty varkaus. Hän oli laskenut, paljonko hänelle kahdessa vuodessa tuottaisi kuningattaren suosio ja kardinaalin rakkaus; tulot näistä molemmista eduista hän arvioitsi viideksi, kuudeksi sadaksi tuhanneksi livreksi, minkä jälkeen hovisuosio, maine ja ihastus vaihtuisivat kyllästykseen, epäsuosioon ja unohdukseen.
— Voitan siis suunnitelmallani noin seitsemänsataa tuhatta livreä, — ajatteli kreivitär.
Saadaan nähdä, kuinka tämä ovela sielu raivasi kiemurtelevaa tietä, jonka loppupäässä oli hänelle itselleen tuleva häväistys ja toisille epätoivo.
— Pysyn Pariisissa, — päätti kreivitär, — pidän puoliani olemalla aina läsnä toisten näytellessä, annan heidän näytellä vain sitä osaa, joka sopii etuihini ja valitsen sitten suotuisen pakohetken käyttäen hyväkseni jotakin kuningattaren asiaa tai oikeata epäsuosiota, jonka voin milloin hyvänsä herättää.