Hän pyysi päästä kuningattaren puheille, mutta sai vastaukseksi, että ellei hänellä ollut lupakorttia, ei se käynyt päinsä. Hämmästyneenä ja hätääntyneenä hän ei hellittänyt, ja kun hän tunsi väkensä ja oli osannut esihuoneissa jaella joillekuille muutamia kelvottomia helyjä, sai hän toimeen, että hänen annettiin seistä sillä kohtaa, missä kuningatar astuisi sivutse palatessaan kävelyltä Trianonista.
Pian tulikin Marie-Antoinette, vielä väristen siitä kohtauksesta Charnyn kanssa, jolloin hän oli ilmaissut rakkauttaan rupeamatta rakastajattareksi, sydän täynnä riemua ja mieli pirteimmillään, ja huomasi Böhmerin hieman alakuloiset, mutta suurinta kunnioitusta kuvastavat kasvot. Jalokivikauppias sai häneltä osakseen hymyn, joka tiesi hyvää, ja uskalsi anoa hetkiseksi vastaanottoa, joka myönnettiinkin kello kahdeksi, siis päivällisen jälkeen. Tämän kelpo uutisen hän riensi ilmoittamaan Bossangelle, joka odotti vaunuissa eikä pahan turvotuksen vaivaamana tahtonut hänen majesteetilleen näyttää rumentunutta hahmoaan.
— Siitä saamme olla ihan varmat — puhelivat he tulkiten Marie-Antoinetten mitättömimpiäkin ilmeitä ja sanoja, — että hänen majesteetillaan nyt on sovittu puolen miljoonan summa, jota hän ei vielä ehkä ollut eilen saanut; hän määräsi kello kahdeksi senvuoksi, että silloin ollaan muilta rauhassa.
Ja kuten toverukset eräässä sadussa he koettivat arvata, olisivatko rahat seteleitä, kultaa vai hopeaa.
Kun kello löi kaksi, oli jalokivikauppias määräpaikalla, ja hänet saatettiin kuningattaren vastaanottohuoneeseen.
— No, mikä asia nyt taas on, Böhmer? — kysyi kuningatar heti, kun hän tuli näkyviin. — Tahdotteko puhua jalokivistä? Siinä teillä on huono onni, niinkuin muistatte.
Böhmer luuli, että joku oli salaa lähellä ja että kuningatar pelkäsi kuunneltavan. Hän oli siis ymmärtävinään asian laidan, katsahti ympärilleen ja vastasi:
— Juuri niin, teidän majesteettinne.
— Mitä te haette? — kysyi kuningatar ihmetellen. — Vai onko teillä jokin salaisuus?
Tästä teeskentelystä ymmällä Böhmer ei osannut vastata.