— Sire, jalokivikauppiaat sanovat, että heillä on sitoumus kuningattarelta, jonka hallussa muka kaulanauha siis on.
— Ahaa, — sanoi kuningas ruveten taas toivomaan. — Hän kieltää!
Tehän sanoitte, että hän kieltää, Bréteuil.
— Olenko koskaan antanut teidän majesteettinne luulla, etten olisi varma kuningattaren syyttömyydestä? Olisiko minua kohdannut se onnettomuus, ettei teidän majesteettinne näkisi sydämessäni sitä kunnioitusta ja rakkautta, jota tunnen puhtainta naista kohtaan?
— Syytättekö siis vain herra de Rohania…
— Ulkonaiset seikat ovat häntä vastaan…
— Se on vakava syytös, parooni.
— Joka ehkä raukee, kun tutkitaan, mutta tutkimus on välttämätön. Huomatkaa, sire, että kuningatar ei myönnä kaulanauhan olevan hänen hallussaan; että jalokivikauppiaat väittävät sen myyneensä kuningattarelle; että kaulanauhaa ei löydetä ja että sana varkaus on lausuttu kansan kesken kardinaali de Rohanin ja kuningattaren pyhitetyn nimen yhteydessä.
— Se on totta, se on totta, — myönsi kuningas hämmentyneenä. — Te olette oikeassa, Bréteuil; tämä asia on perinjuurin tutkittava.
— Välttämättä, sire.
— Mutta kah, kuka tuolla parvekkeella käy? Eikö se ole kardinaali de
Rohan menossa kappeliin?