Bréteuil nousi, läheni akkunaa ja kurkisti verhon takaa. Siellä oli todellakin Rohanin prinssi täydessä kardinaali- ja arkkipiispanpuvussa juuri menossa siihen huoneustoon, joka oli hänelle varattu joka kerta, kun hän tuli Versaillesiin juhlallisesti messuamaan.
— Tulipa hän vihdoinkin! — huudahti kuningas ja nousi seisaalle.
— Sitä parempi, — vastasi ministeri. — Selitys ei siedäkään viivytystä.
Ja sitten hän alkoi esittää kuninkaalle tietojaan niin hartaasti kuin ihminen syöksee toisen perikatoon. Helvetillisen taitavasti hän oli salkkuunsa kerännyt kaikki, mikä voi kardinaalin tuhota. Kuningas huomasi pian, että todisteita karttui kardinaalin syyllisyydestä, mutta hänestä oli tuskallista nähdä, ettei yhtä nopeasti saatu todistuksia kuningattaren syyttömyydestä. Kärsivällisesti hän oli kestänyt tätä kidutusta neljännestunnin ajan, kun äkkiä kuului ääniä käytävän puolelta. Kuningas kuunteli, Bréteuil keskeytti lukemisensa. Ovelle naputti eräs upseeri.
— Mitä nyt? — kysyi kuningas, jonka hermot olivat kiihtyneet
Bréteuilin esityksistä.
— Sire, — sanoi huoneeseen astunut upseeri, — kuningatar pyytää teidän majesteettianne tulemaan luoksensa.
— Nyt on sattunut jotakin uutta, — sanoi kuningas kalpeana.
— Kenties, — myönsi Bréteuil.
— Minä lähden kohta kuningattaren luo, — huudahti kuningas. —
Odottakaa minua täällä, herra de Bréteuil.
— Hyvä, ratkaisu lähenee, — mutisi oikeusministeri.