Kuten sanottu, kardinaali ja kuningatar olivat vihdoin vastatusten. Charny saattoi piilopaikkaansa kuulla joka ainoan sanan, ja molemmin puolin niin hartaasti halutut selitykset voitiin viimeinkin antaa.
— Madame — sanoi kardinaali kumartaen, — te tiedätte varmaankin, mitä nyt puhutaan kaulanauhamme johdosta?
— En, monsieur, sitä en tiedä, mutta iloista olisi kuulla se teiltä.
— Miksi teidän majesteettinne on jo niin kauvan pakottanut minut käyttämään kolmannen henkilön välitystä? Jos on syytä minua vihata, miksi minulle ei sitä suoraan sanota?
— En ymmärrä, mitä tarkoitatte, herra kardinaali, eikä minulla ole mitään syytä teitä vihata, mutta luullakseni ei keskustelumme voi koskea sitä asiaa. Olkaa siis niin hyvä ja antakaa tarkat tiedot kovaonnisesta kaulanauhasta. Aluksi sanokaa minulle, missä on rouva de la Motte?
— Samaa aioin kysyä teidän majesteetiltanne.
— Anteeksi, mutta jos kukaan voi tietää, missä rouva de la Motte on, niin luullakseni juuri te.
— Minäkö, madame? Miksi niin?
— Minä en ole teitä ripittämässä. Mutta minun tarvitsee puhutella rouva de la Mottea, olen lähettänyt kutsumaan häntä, ainakin kymmenen kertaa on haettu hänen kotoaan, mutta mitään vastausta ei ole saatu. Tämä katoaminen on kummallista, sen kai myönnätte.
— Minusta se on myös perin merkillistä, sillä minäkin olen kutsunut rouva de la Mottea luokseni ja jäänyt vastausta vaille niinkuin teidän majesteettinne.