— Kaiketi se on totta, koska kuningatar sallii niin väitettävän. Ja sanojensa päätteeksi hän päästi näkyviin, äskeistä vielä halveksivamman katseen. Kuningatarta kammotti. Tämä kardinaalin ylenkatse ei ollut hänelle loukkaus, koska hän ei sitä ansainnut, vaan sen täytyi olla kunnon miehen kosto, ja se juuri kauhistutti.
— Herra kardinaali, — sanoi kuningas, — tässä jutussa esiintyy kuitenkin väärennys, joka on häväissyt Ranskan kuningattaren nimikirjoitusta.
— Ja toinenkin väärennys, — huudahti kuningatar, — nimittäin se paperi, jossa jalokivikauppiaat tunnustavat saaneensa kaulanauhan takaisin. Voiko sitä uskoa aatelismiehen työksi?
— Kuningattaren sopii panna molemmat väärennykset minun syykseni, — vastasi kardinaali yhä järkkymättä. — Onko syypää yhteen vai kumpaankin, on samantekevää.
Kuningattaren suuttumus oli vähällä purkautua, mutta kuningas hillitsi häntä kädenliikkeellä.
— Olkaa varuillanne, — sanoi hän kardinaalille. — Te pahennatte asemaanne, monsieur. Pyysin teitä puhdistamaan itsenne epäluulosta, mutta te näytätte aikovan syyttää.
Kardinaali mietti hetkisen; sitten, ikäänkuin sortuen salaperäisestä parjauksesta, joka kuristi hänen kunniaansa, hän sanoi:
— Puhdistaa itseäni… se on mahdotonta!
— Monsieur, eräät miehet väittävät, että heiltä on varastettu timanttikoriste. Koska olette halukas sen maksamaan, tunnustatte itsenne syylliseksi.
— Kuka sitä uskoo? — kysyi kardinaali ylpeän halveksivalla äänellä.