— Niin tapahtuu kuitenkin, — vastasi kuningas ja aukaisi oven hakien silmillään jotakuta, jolle voisi antaa käskynsä.
Likellä oli herra de Bréteuil, jonka ahneet silmät arvasivat kuningattaren kiihtymisestä, kuninkaan vihastuksesta ja kardinaalin asennosta, että nyt oli vihamies sortunut. Tuskin kuningas oli hänelle kuiskannut, kun oikeusministeri sivuuttaen vahtivuorossa olevan kapteenin tehtävät huusi semmoisella äänellä, joka kajahti käytävän perälle asti:
— Vangitkaa herra kardinaali de Rohan!
Kardinaali säpsähti. Linnan holveista kuuluva sorina, hovimiesten hätäily, vartijain äkillinen tulo, kaikki oli pahana enteenä. Hän astui kuningattaren ohitse kumartamatta, mikä kuohutti ylpeän valtijattaren verta. Sivuuttaessaan kuninkaan hän kumarsi erinomaisen syvään ja astuessaan herra de Bréteuilin läheltä loi tähän surkuttelevan, niin taitavasti isketyn silmäyksen, että parooni pelkäsi kostonsa jääneen liian vähäiseksi. Muuan luutnantti lähestyi epäröiden ja näkyi kardinaalilta itseltään pyytävän vahvistusta äsken kuulemaansa käskyyn.
— Niin, monsieur, — sanoi hänelle kardinaali, — minut todellakin on vangittava.
— Viekää herra kardinaali huoneustoonsa, — sanoi kuningas keskellä kuolonhiljaisuutta, — kunnes messun aikana teen päätökseni.
Kuningas jäi yksin kuningattaren luo ovien ollessa auki, ja kardinaali poistui hitaasti pitkin käytävää luutnantin jäljestä, joka piti hattua kädessään.
— Madame, — sanoi kuningas puhkuen, kun hänen oli ollut vaikea hillitä itseään, — tiedättehän, että tästä johtuu julkinen tutkimus, siis häväistys, joka tekee lopun syyllisten kunniasta.
— Kiitän teitä, — vastasi kuningatar hartaasti puristaen kuninkaan käsiä, — te olette valinnut ainoan keinon, jolla saan oikeutta.
— Kiitätte minua?