— Koskee; minä tulinkin kuulemaan, kuinka hän voi. Vaikka tohtori Louisin piti odottaa tätä kysymystä, pysyi hän kuitenkin jäätävän äänettömänä. Tällä hetkellä hän liitti mielessään yhteen kuningattaren ja Andréen menettelyn; hän näki molemmissa naisissa saman tunteen, ja oireista päättäen se oli kiihkeää rakkautta. Andrée ei tiennyt kuningattaren käyneen täällä eikä voinut tohtorissa nähdä kaikkea sitä surunvoittoista suopeutta ja hellää surkuttelua, mitä hänessä oli, vaan luuli hänen vaitiolonsa merkitsevän nuhdetta, kenties liiaksi ankarassa muodossa, ja kävi tapansa mukaan rohkeammaksi tästä painostuksesta, niin sanatonta kuin se olikin.
— Luulisin teidän voivan suoda anteeksi, tohtori, että olen tullut, — sanoi hän, — sillä herra de Charny sairastaa kaksintaistelussa saamansa haavan vuoksi, ja sen hän sai veljeltäni.
— Teidän veljeltänne! — ihmetteli tohtori Louis. — Herra de
Charnyta on siis haavoittanut herra Filip de Taverney?
— Niin juuri.
— Siitä ei minulla ollut tietoa.
— Mutta kun nyt sen kuulette, niin pidätte kai luonnollisena, että minun tulee ottaa selvää, kuinka sairas jaksaa.
— Tietysti, lapsukaiseni, — vastasi kelpo tohtori ihastuneena siitä, että sopi olla lempeä. — Minä en tiennyt enkä osannut aavistaa todellista syytä.
Ja hän painosti näitä viime sanoja näyttääkseen Andréelle, ettei hän aivan ehdottomasti pitänyt mainittua vaikutinta riittävänä.
— Kuulkaapa, tohtori — sanoi Andrée nojaten molemmin käsin hänen käsivarteensa, ja katsoen häntä suoraan kasvoihin, — sanokaa nyt, mitä oikeastaan luulette.
— Olenhan jo sanonut. Miksi esittäisin asian vain puoleksi?