»Hän sanoo», vastasi nuori mies, »että elleivät olkaimet pane kunnioittamaan upseeria, panee sapeli kunnioittamaan olkaimia».
Ja näin sanoessaan tuntematon naisen puolustaja astui askeleen taaksepäin, heittäen vaipan poimut levälleen, ja valossa välkähti iso tukeva jalkaväen sapeli. Sitten hän äkkinäisellä tempauksella, joka todisti hänen jonkin verran tottuneen käsikähmään, tarttui päällikön jakobiinitakin kaulukseen ja laski sapelinsa kärjen hänen kurkulleen sanoen: »No nyt juttelemme kuin hyvät ystävät ainakin.»
»Mutta, hyvä kansalainen…», sanoi vapaaehtoisten päällikkö yrittäen irtautua.
»Jaha, minä ilmoitan, että jos sinä tai miehesi teette pienimmänkin liikkeen, niin pistän sapelin ruumiisi lävitse.»
Koko tämän ajan piteli kaksi miehistä yhä kiinni naista.
»Kysyit kuka olen», jatkoi nuori mies. »Siihen ei sinulla ollut oikeutta, sillä sinä et johda säännönmukaista kulkuvartiota. Kuitenkin sanon sen: minä olen Maurice Lindey. Elokuun 10 päivänä komensin tykistöpatteria. Olen kansalaiskaartin luutnantti ja 'Veljien ja Ystävien' piirin sihteeri. Riittääkö se?»
»Voi, kansalainen luutnantti», vastasi päällikkö, joka tunsi uhkaavan kärjen painavan yhä enemmän, »se on ihan eri asia siinä tapauksessa. Jos todella olet, niinkuin sanot, hyvä isänmaanystävä…»
»Kas niin, tiesinpä hyvin, että ymmärrämme toisemme juteltuamme pari sanaa», sanoi upseeri. »Vastaa nyt sinäkin vuorostasi: miksi tämä nainen parkui ja mitä te teitte hänelle?»
»Saatoimme häntä päävartioon.»
»Ja miksi saatoitte häntä päävartioon?»