»Sitä, ettei se nainen, jota hän kohtelee säälimättömän raa'asti, ole myöskään nähnyt lastaan kolmeen kuukauteen. Hän ei ajattele naisen onnettomuutta, vaan omaansa, siinä kaikki. Tosin tuo nainen oli kuningatar», jatkoi kersantti irvihampaana, jonka lausuntoa olisi vaikeata mennä selittämään, »eikä kuningatarta ole pakko ottaa yhtä paljon huomioon kuin päivätyöläisen vaimoa».
»Vähätpä siitä, tämä on kaikki hyvin surkeata», sanoi Devaux.
»Surkeata, mutta tarpeellista», sanoi Lorin; »parasta on siis, kuten sanoit, olla tuumiskelematta…»
Ja hän rupesi rallattamaan:
»Nicetten näin yksinään lehtohon päin viileään eilen lähtevän käyskelemään…»
Kun Lorin oli ehtinyt tälle kohdalle paimenlauluaan, kuului vartion vasemmalta puolen äkkiä kova meteli, kirouksia, uhkailuja ja itkua.
»Mitä se on?» kysyi Devaux.
»Sitä voisi pitää lapsen äänenä», vastasi Lorin kuunnellessaan.
»Niin se onkin», vastasi kansalliskaartilainen, »siellä lyödään jotakin lapsiparkaa; ei tänne tosiaankaan pitäisi luoda sellaisia, joilla on lapsia».
»Laulatko sinä?» sanoi karkea, juopunut ääni.