»Ja muistathan, kansalainen kersantti, että kun tyttöni tulee katsomaan äitiään, joka on kuolemaisillaan ikävään, sinä päästät hänet kulkemaan.»
»Käsky on oikea», vastasi kersantti, jonka lukija jo varmasti on tuntenut ystäväksemme Loriniksi; »minulla ei ole siis mitään sanomista: kun tyttösi tulee, kyllä hän pääsee».
»Kiitos, urhokas Thermopyle, kiitos», sanoi Tison.
Ja hän lähti tekemään raporttiaan kunnallisneuvostolle, mutisten itsekseen:
»Voi vaimoparkani, kylläpä hän tulee onnelliseksi!»
»Tiedätkö, kersantti», sanoi eräs kansalliskaartilainen nähdessään Tisonin poistuvan ja kuullessaan sanat, jotka hän sanoi mennessään, »tiedätkö, että tuollaiset seikat karmivat selkäpiitä?»
»Mitkä seikat, kansalainen Devaux?» kysyi Lorin.
»Etkö ymmärrä?» sanoi tunteellinen kansalliskaartilainen, »kun näkee tuon miehen, joka on niin kovan näköinen, jonka sydän on raudasta, kuningattaren säälimättömän vartijan menevän itkussa silmin, puoleksi ilosta, puoleksi tuskasta, ajatellessaan, että hänen vaimonsa saa nähdä tyttärensä, mutta ei hän! Tuota ei sovi liikaa tuumiskella, kersantti, sillä siitä tulee todella synkkämieliseksi…»
»Ei pidäkään, ja juuri sitä varten hän ei itsekään ajattele, tuo mies, joka, kuten sanot, menee itkusilmin.»
»Mitä hänen sitten tulisi ajatella?»