Jos hän tämän onnettoman tammikuun 21 päivän jälkeen sattumalta halusi nauttia ulkoilmaa, meni hän tornin huippuun, jonka ampuma-aukot oli peitelty kaihtimilla.
Päivystävät kansalliskaartilaiset, joille oli ilmoitettu, että noilla kolmella naisella oli oikeus mennä ulos, odottelivat siis turhaan koko päivän heidän tuloaan.
Kello viiden tienoissa tuli muuan mies alas portaita ja lähestyi vartiota johtavaa kersanttia.
»Kas, kas, sinähän se olet, isä Tison!» sanoi kersantti, joka tuntui olevan varsin hyväntuulinen kansalliskaartilainen.
»Niin, minä se olen, kansalainen; minä tuon ystävältäsi, kaupunginvirkamies Maurice Lindeyltä, joka on tuolla ylhäällä, Templen neuvoston tytölleni antaman luvan tulla tänä iltana katsomaan äitiään.»
»Ja sinä lähdet ulos juuri silloin, kun tyttäresi saapuu, luonnoton isä?» sanoi kersantti.
»Voi, minä menen vasten tahtoani, kansalainen kersantti. Tahtoisinhan toki minäkin nähdä lapsiparkaani, jota en ole nähnyt kahteen kuukauteen, ja syleillä häntä… noin, noin, oikein perusteellisesti, kuten isä syleilee tytärtään. Mutta ei auta muu kuin lähteä! Tuo palvelus, luo kirottu palvelus, pakottaa minut lähtemään. Pitää mennä kunnallisneuvostoon tekemään raporttiani. Ajuri ja kaksi santarmia odottaa minua portilla juuri silloin, kun Sophie-parkani saapuu.»
»Onneton isä», sanoi kersantti.
»Näin velvollisuus, isänmaa veresi äänen vaimentaa. Kun toinen huokaa, toinen rukoileepi, niin uhraa kaikkes velvoll…»
Kuuleppa, isä Tison, jos sattumalla löydät sanan, jonka lopun saat sointumaan eepi, niin ilmoitathan minulle? Se puuttuu minulta tällä hetkellä.»