»Minäkö?» mylvi Simon. »Voi sinua, kelvotonta aristokraattikersanttia!»
»Ai, ai, ei mitään solvauksia», sanoi Lorin; »minä en ole mikään
Capet… eikä minua väkisinkään pakoteta laulamaan».
»Toimitanpa sinut kiinni, kehnon entisen.»
»Sinäkö», sanoi Lorin, »sinäkö toimittaisit minut vankeuteen. Yritäpäs vain vangita thermopyleläistä!»
»Hyvä, hyvä, se nauraa paraiten, joka viimeksi nauraa. Ota, Capet, sillä välin lestini ylös ja mene laittamaan kenkääsi, taikka tuhannen tulimmaista…»
»Ja minä», sanoi Lorin kamalan kalpeana astuen askeleen eteenpäin, kädet nyrkissä ja purren hammasta, »minä sanon, ettei hän ota lestiäsi; minä sanon, ettei hän laita kenkiä, sinä kehno roisto! Vai niin, vai on sinulla siellä iso sapelisi, mutta se ei kyllä pelota minua enempää kuin sinäkään. Uskallapas vain paljastaa se!»
»Voi, patustelija!» ulvoi Simon kalpeana raivosta.
Tällä hetkellä tuli pihaan kaksi naista; toisella oli kädessään paperi; hän kääntyi vartiomiehen puoleen.
»Kersantti!» huusi vartiomies, »täällä on Tisonin tyttö, joka pyytää päästä äitiään katsomaan».
»Päästä tulemaan, koska Templen neuvosto antaa luvan», sanoi Lorin tahtomalta hetkeksikään kääntyä, jottei Simon käyttäisi tätä häiriötä hyväkseen lyömällä lasta.