»Kyllä, kansalainen», vastasivat vartiomiehet.
»Menkää siis», sanoi Maurice.
Molemmat naiset lähtivät.
Maurice sen sijaan harppasi ne neljä viisi askelta, jotka hänellä vielä oli jäljellä, ja tuli äkkiä keskelle pihaa.
»Mikä täällä on», sanoi hän kansalliskaartilaisille, »ja mistä tämä melu? Aina vankien eteiseen saakka kuuluu lapsen kirkunaa.»
»Täällä», sanoi Simon, joka tottuneena kaupungin virkamiesten tapoihin luuli Mauricen nähdessään saavansa hänestä apua, »täällä tuo petturi, tuo aristokraatti, tuo entinen estää minua pehmittämästä Capetia».
Ja hän osoitti nyrkillään Lorinia.
»Niin, kautta taivaan, sen estänkin», sanoi Lorin paljastaen miekkansa, »ja jos vielä kerran nimität minua entiseksi, aristokraatiksi tai petturiksi, pistän miekkani ruumiisi lävitse».
»Minua uhataan!» huusi Simon; »vartio hoi! vartio hoi!»
»Minähän juuri olen vartio», sanoi Lorin; »älä siis huuda minua, sillä jos minä tulen luoksesi, teen sinusta lopun».