Maurice jätti Dixmerin Morandin seuraan ja tuli Genevièven luo mutisten hiljaa:
»On myönnettävä, että kaupunginvirkamiehen ammatti tylsistyttäisi puolijumalankin. Oltuaan kahdeksan päivää Templessä pitäisi itseään aristokraattina ja ilmiantaisi itse itsensä. Kunnon Dixmer, kelpo Morand, suloinen Geneviève! Ja minä olin saattanut hetkenkin epäillä heitä!»
Geneviève odotteli Mauricea hymyillen viehättävästi saattaakseen hänet unohtamaan epäluulojansa viimeisetkin häiveet. Hän oli samanlainen kuin aina muutoinkin: suloinen, ystävällinen, hurmaava. Niinä hetkinä, jolloin Maurice näki Genevièven, hän todella eli. Koko muun ajan hän oli sellaisessa kuumeessa, jota voitaisiin nimittää vuoden 1793 kuumeeksi; se jakoi Pariisin kahteen leiriin ja teki elämän yhtämittaiseksi taisteluksi.
Puolenpäivän tienoissa hänen kuitenkin täytyi jättää Geneviève ja palata Templeen.
Sainte-Avoye-kadun päässä hän kohtasi Lorinin, joka palasi vartiosta; tämä marssi mukana rivistössä, astui esiin ja tuli Mauricen luo, jonka kasvot yhä kuvastivat sitä suloista onnea, jota Genevièven näkeminen aina valoi hänen sydämeensä.
»Kas», sanoi Lorin pudistaen sydämellisesti ystävänsä kättä:
»Kaipuutas yhäti peittelet suotta.
Kyllä mä näen, mitä sielusi vuottaa.
Rinnastas huokaus hiipii salaa,
rakkaus silmissäs, syömmessäs palaa.»
Maurice pisti kätensä taskuun ottaakseen esille avaimen. Tähän keinoon hänen oli tapana turvautua, kun tahtoi estää ystävänsä runollista innostusta purkautumasta. Mutta tämä näki kädenliikkeen ja pakeni nauraen.
»Asiasta toiseen», sanoi Lorin kääntyen muutaman askelen päästä takaisin, »olet Templessä vielä kolme päivää, Maurice; pidä huolta pikku Capetista».