»Maurice», sanoi Geneviève lempeästi, »en voi panna sitä henkilöä odottamaan, jota tulin tapaamaan; jos olen teille vaivaksi, palatkaa Pariisiin; lähettäkää kuitenkin vaununi takaisin tänne».
»Ei, ei, madame», sanoi Maurice nopeasti, »olen käskettävänänne».
Hän kumarsi Genevièvelle, joka huoahti ja meni Auteuiliin.
Maurice lähti sovitulle kohtaamispaikalle ja alkoi kävellä edestakaisin, iskien kuten Tarquinus kepillään poikki kaikki ne ruohot, kukat ja ohdakkeet, jotka olivat hänen tiellään. Sitäpaitsi tämä tien osa oli lyhyt, ja kuten kaikki ajatuksiinsa vaipuneet henkilöt, Maurice käveli edestakaisin melkein pysähtymättä.
Maurice mietti koko ajan, miten saisi tietää, rakastiko Geneviève häntä vai ei: hän kohteli nuorta miestä kuten veljeä tai ystävää, mutta Maurice ei tyytynyt siihen. Hän rakasti Genevièveä koko sydämestään. Tämä oli tullut hänen ikuiseksi ajatuksekseen päivällä, hänen alituisesti toistuvaksi unen aiheekseen yöllä. Ennen hän oli halunnut vain yhtä, nähdä Genevièven. Nyt se ei enää riittänyt: Genevièven tuli rakastaa häntä.
Geneviève oli poissa yhden tunnin, joka nuoresta miehestä, tuntui vuosisadalta. Sitten hän näki hänen tulevan, hymy huulillaan. Maurice sen sijaan lähestyi häntä kulmat rypyssä. Sellainen on sydänparkamme, että se kaikin voimin koettaa ammentaa tuskaa vieläpä onnenkin povesta.
Geneviève tarttui hymyillen Mauricen käsivarteen.
»Tässä olen», sanoi hän; »anteeksi, hyvä ystävä, että saitte odottaa…»
Maurice vastasi päännyökkäyksellä ja he astuivat molemmat ihanaan, pehmeään, varjoisaan, tiheään lehtokujaan, joka mutkan tehtyään johti valtatielle.
Oli tuollainen suloinen kevätilta, jolloin jokainen kasvi tuoksuu, jolloin jokainen lintu joko istuen liikkumalla oksalla tai hypellen pensaikossa laulaa rakkauden ylistysvirttä Jumalalle, sellainen ilta, joka aina säilyy elävänä muistissamme.