Maurice oli vaiti, Geneviève oli vaipunut ajatuksiinsa; hän riipi kädellään kukkia, joita piti toisessa, Mauricen kainalossa olevassa kädessään.
»Mikä teidän on?» kysyi Maurice äkkiä, »ja mikä saattaa teidät niin surulliseksi tänään?»
Geneviève olisi voinut vastata hänelle: »Onnellisuuteni.»
Hän katseli Mauricea suloisilla, runollisilla silmillään.
»Entä te itse», sanoi hän, »ettekö ole surullisempi kuin tavallisesti?»
»Minulla onkin syytä olla surullinen», sanoi Maurice, »minä olen onneton; entä te?»
»Tekö onneton?»
»Varmasti, ettekö ole joskus huomannut ääneni värisemisestä, että kärsin? Eikö ole sattunut, että minä, keskustellessani teidän ja miehenne kanssa, äkkiä nousen seisomaan ja minun täytyy mennä ulos raikkaaseen ilmaan, koska sydämeni tuntuu halkeavan.»
»Mutta», kysyi Geneviève ymmällä, »mistä otaksutte tuon tuskan johtuvan?»
»Jos olisin oikullinen nainen», sanoi Maurice nauraen tuskallista naurua, »sanoisin olevani hermosairas».