Maurice seisoi pää ihan pyörällä. Milloinkaan hän ei ollut uneksinutkaan sellaista kuin mitä juuri oli nähnyt. Sanomme nähnyt, sillä tuntematon oli peittänyt kasvonsa uudelleen melkein yhtä nopeasti kuin oli paljastanut ne.
»Lorin», sanoi Maurice, »vaadi sinä saada viedä vanki omaan vartiotupaasi. Kulkuvartion päällikkönä sinulla on siihen oikeus.»
»Hyvä», vastasi nuori korpraali, »ymmärrän puolesta sanasta». Sitten hän jatkoi kääntyen tuntemattomaan naiseen:
»Lähtekäämme, kaunokainen! Koska ette halua antaa meille todisteita siitä, että julistus koskee teitä, on teidän seurattava mukana.»
»Kuinka, teidänkö mukananne?» kysyi vapaaehtoisten päällikkö.
»Epäilemättä. Me aiomme saattaa hänet kaupungintalon vartiotupaan, jonka vartiomiehistöä me olemme, ja siellä otamme hänestä selvän.»
»Ei suinkaan, ei ensinkään», sanoi ensimmäisen joukon päällikkö. »Hän kuuluu meille, ja me hänet pidämme.»
»Voi, kansalaiset, hyvät kansalaiset», sanoi Lorin, »me suutumme».
»Suuttukaa tai olkaa suuttumatta, peijakas, se on meille samantekevää. Me olemme tasavallan oikeita sotilaita. Silloin kun te kiertelette katuja, me vuodatamme veremme rintamalla.»
»Katsokaa, ettei se vuoda teistä jo matkalla, kansalaiset, sillä niin voi teille helposti sattua, ellette ole kohteliaampia kuin nyt.»