Kello löi puoli. Morand tarttui kivääriinsä huoaten ja lähti korpraalin johdossa ottamaan vartion sillä mieheltä, joka käveli tornin porraskäytävässä.
XIV
Uhrautuminen
Kertomiemme tapausten jälkeisenä päivänä, toisin sanoen kesäkuun ensimmäisenä, kello kymmenen aamulla istui Geneviève tavanmukaisella paikallaan ikkunan ääressä; hän ihmetteli, miksi kolmen viikon ajan aamut olivat hänen mielestään valjenneet niin surullisina, miksi päivät kuluivat niin hitaasti, ja miksi hän, joka ennen odotti iltaa niin kiihkeästi, nyt pelkäsi sen tuloa.
Etenkin olivat hänen yönsä ikävät; ennen ne olivat olleet niin suloiset, nuo yöt, jolloin hän oli uneksinut edellisestä päivästä ja huomisesta.
Tällä hetkellä hänen katseensa kohdistui uhkeaan laatikkoon, jossa kasvoi juovikkaita ja punaisia neilikoita; ne hän oli talven mentyä muuttanut siitä pienestä kasvihuoneesta, jossa Mauricea oli pidetty vankina, saadakseen ne kukkimaan huoneessaan.
Maurice oli opettanut hänet kasvattamaan niitä siinä mahonkisessa kukkalavassa, johon ne oli suljettu; Geneviève oli kastellut, leikannut, sitonut niitä itse niin kauan kun Maurice oli ollut hänen luonaan; sillä iltaisin, kun Maurice saapui, oli Genevièven lapana näyttää hänelle, miten nämä suloiset kukat olivat yön aikana kehittyneet heidän yhteisen huolenpitonsa ansiosta. Mutta kun Maurice oli lakannut käymästä, olivat neilikkaparat jääneet hoidotta ja siksi olivat veltoiksi käyneet nuppuraukat huolenpidon puutteessa ja unohdettuina jääneet tyhjiksi ja nuokkuivat kellastuneina rintanojan toiselle puolelle, jonne putoilivat puoleksi kuihtuneina.
Geneviève ymmärsi tästä yhdestä näystä oman surullisuutensa syyn. Hän mietti itsekseen, että kukkien laita on sama kuin muutamien ystävyyssuhteittenkin, joita ravitaan, joita viljellään intohimon voimalla ja jotka silloin avartavat sydämen; jonakin aamuna katkoo oikku tai onnettomuus ystävyyden juuret, ja sydän, jonka tämä ystävyys oli herättänyt eloon, painuu taas kokoon raukeana ja kuihtuneena.
Nuori nainen tunsi silloin sydämensä kauhean ahdistuksen; tunne, jota vastaan hän oli tahtonut taistella ja jonka hän oli toivonut voittavansa, taisteli yhä vielä hänen ajatustensa sopukoissa enemmän kuin koskaan ennen, huutaen kuolevansa vain yhdessä tämän sydämen keralla; silloin hän oli hetken epätoivoinen, sillä hän tunsi taistelun käyvän hänelle yhä mahdottomammaksi; hän kumartui hitaasti, suuteli kuihtunutta nuppua ja nyyhkytti.
Hänen miehensä astui huoneeseen juuri kun Geneviève kuivasi silmiään,