»Kuka sitten?»
»Kansalainen Maurice Lindey», sanoi Dixmer äänellä, jonka koetti tehdä välinpitämättömäksi.
»Ja miksi hän ei tullut?» kysyi Geneviève koettaen samalla tavalla hillitä itseään.
»Hän oli sairaana.»
»Hänkö, sairaana?»
»Niin, vieläpä vakavasti. Niin isänmaanystävä kuin onkin, kuten hyvin tiedätte, on hänen ollut pakko luovuttaa vuoronsa toiselle.»
»Voi, hyvä Jumala, vaikka hän olisikin ollut siellä, Geneviève», jatkoi Dixmer, »ymmärrättehän nyt, että asia olisi ollut sama. Kun välimme ovat rikki, olisi hän ehkä karttanut puhumasta minulle.»
»Luulen, hyvä ystävä», sanoi Geneviève, »että liioittelette tilanteen vakavuutta, Hra Maurice saattaa olla tulematta tänne jonkin oikun vuoksi tai ei tahdo nähdä teitä joistakin turhanpäiväisistä syistä; muttei hän silti ole vihollisemme. Hänen kylmyytensä ei estä häntä olemasta kohtelias, ja jos hän näkee teidän tulevan luoksensa, olen varma, että hän tulee puolitiehen vastaan.»
»Geneviève», sanoi Dixmer, »siihen, mitä me odotimme Mauricelta, tarvittaisiin enemmän kuin pelkkää kohteliaisuutta, oikeata ja harrasta ystävyyttä. Tämä ystävyys on särkynyt; siltä taholta ei enää voi toivoa mitään.»
Dixmer päästi syvän huokauksen, ja hänen muuten niin tyyni otsansa rypistyi surusta.