»Taisteluun… valmiit!» sanoi Lorin.
»Voi, hyvä Jumala», huusi tuntematon, käärien päänsä huppukaulukseen ja nojautuen porttikiveen. »Oi hyvä Jumala, suojele häntä!»
Vapaaehtoiset koettivat puolustautua, laukaisipa muuan heistä pistoolinsakin, ja sen luoti lävisti Mauricen hatun.
»Pistinhyökkäykseen!» komensi Lorin. »Kil, kal, kal, kal.» Pimeässä alkoi sitten tappelun ja sekasorron hetki, jolloin kuului yksi tai kaksi paukausta, sitten kirouksia, huutoja, sadatteluita. Mutta ketään ei saapunut paikalle, sillä olihan, kuten jo olemme kertoneet, aikomus aloittaa verilöyly kaikessa hiljaisuudessa, ja nyt luultiin sen alkaneen. Vain kaksi kolme ikkunaa avautui heti jälleen sulkeutuakseen.
Vapaaehtoiset, joita oli vähemmän ja joilla oli huonommat aseet, eivät piankaan enää kyenneet jatkamaan tappelua. Kaksi oli haavoittunut pahasti, neljä seisoi rivissä seinäviertä pitkin, pistin jokaisen rintaa vasten.
»Kas niin», sanoi Lorin, »toivon, että olette nyt lauhkeat kuin lampaat. Ja sinun velvollisuutesi, kansalainen Maurice, on saattaa tämä nainen kaupungintalon vartiotupaan. Ymmärrät, että olet siitä vastuussa.»
»Ymmärrän», sanoi Maurice. Sitten hän lisäsi hiljaa: »Entä tunnussana?»
»Voi perhana», pääsi Lorinilta hänen raapiessaan korvallistaan, »tunnussana?»… Asia on niin, että…»
»Et kai pelkää minun käyttävän sitä väärin?»
»En, kautta kunniani», sanoi Lorin. »Käytä sitä kuten haluat, se on oma asiasi.»