»Geneviève», sanoi hän, »olen tehnyt väärin tuottaessani teille kaiken sen tuskan, mitä olette nyt saanut kärsiä. Minun olisi tullut sanoa teille heti: Geneviève, me elämme suurten uhrauksien aikaa; Geneviève, minä uhraan kuningattarelle, hyväntekijällemme, en ainoastaan käsivarttani, en vain päätäni, vaan myöskin onneni; toiset antavat hänelle henkensä. Minä annan hänelle enemmän kuin henkeni, panen alttiiksi kunniani; eikä minun kunniani, jos se häviääkin, ole muuta kuin yksi kyynel lisää siihen tuskien mereen, joka pian nielee Ranskan. Mutta minun kunniani ei olekaan missään vaarassa, kun se on sellaisen naisen käsissä kuin minun Genevièveni.»
Ensimmäisen kerran oli Dixmer paljastanut koko ajatuksensa.
Geneviève kohotti päänsä, kiinnitti häneen kauniit, ihastuneet silmänsä, nousi hitaasti seisomaan ja tarjosi otsansa miehensä suudeltavaksi.
»Tahdotteko että kirjoitan?» sanoi hän.
Dixmer nyökkäsi.
»Sanelkaa siis.» Ja hän otti kynän.
»Eipä suinkaan», sanoi Dixmer; »on kylliksi, että käytämme, väärinkäytämme ehkä tätä arvoisaa nuorta miestä; ja koska hän tekee sovinnon meidän kanssamme saatuaan kirjeen Genevièveltä, tulee tämän kirjeen olla Genevièven eikä hra Dixmerin kirjoittama».
Ja Dixmer suuteli vaimonsa otsaa toistamiseen, kiitti häntä ja lähti.
Silloin kirjoitti Geneviève vavisten:
»Kansalainen Maurice.