Kun sopimus oli allekirjoitettu, lähtivät Dixmer ja Morand notaarin kanssa Corderie-kadulle nähdäkseen ostamansa talon hetikohta, sillä se oli osteltu ehdolla, että se voitaisiin tarkastuksessa hyväksyä.
Tämä talo sijaitsi suunnilleen sillä paikalla, missä nyt on numero 20; siinä oli kolme kerrosta sekä taitekatto. Alakerros oli aikoinaan ollut vuokrattu viinikauppiaalle ja siinä oli suurenmoiset kellarit.
Omistaja kehui etenkin kellareita; ne olivat talon huomattavin osa. Dixmer ja Morand eivät näyttäneet panevan paljon huomiota niihin, Mutta kuitenkin he, ikäänkuin omistajan mieliksi, lähtivät alas siihen osaan, jota omistaja nimitti maanalaiseksi talokseen.
Vastoin omistajien tapaa yleensä, ei tämä ollut ensinkään valehdellut: kellarit olivat muhkeat; yksi niistä ulottui aina Corderie-kadun alle saakka ja tähän kellariin saattoi kuulla ajopelien kolinan pään yläpuolelta.
Dixmer ja Morand eivät näyttäneet antavan suurta arvoa tälle edulle, puhuivatpa vielä täyttävänsä nämä kellarit, jotka kyllä olivat erinomaisia viinikauppiaalle, mutta tarpeettomia kelpo porvareille, joitten aikomus oli itse ottaa koko talo käytäntöön.
Kellarien jälkeen tarkastettiin ensimmäinen, toinen ja kolmas kerros; kolmannesta näkyi Templen puutarha täydelleen; se oli kuten tavallista tulvillaan kansalliskaartilaisia, jotka nyt nauttivat siitä mielin määrin, kuningattaren lakattua siellä kävelemästä.
Dixmer ja Morand tunsivat ystävänsä, Plumeaun lesken, joka toimekkaana kuten aina hoiti ravintolansa emännyyttä. Mutta varmastikaan he eivät erikoisesti halunneet hänen huomaavan heitä, sillä he pysyttelivät piilossa talonomistajan selän takana tämän esitellessä heille yhtä vaihtelevan kuin miellyttävänkin näköalan etuja.
Ostaja pyysi silloin saada nähdä ullakkokerroksen.
Omistaja ei ollut odottanut tätä vaatimusta, koska hänellä ei ollut avaimia; mutta näytetyn assignaattipinkan hellyttämänä hän heti lähti sitä hakemaan.
»Enpä ollutkaan erehtynyt», sanoi Morand, »tämä talo vastaa erinomaisesti tarkoitustamme».