Sitten lähtivät molemmat porraskäytävään odottelemaan talonomistajaa, kuin haluaisivat kiihkeästi päästä näkemään ullakkoa, suljettuaan kuitenkin ensin kolmannen kerroksen oven, jottei tuo arvon mies saisi päähänsä vetää liehuvaa uudinta sisään.
Kuten Morand oli aavistanut, ei ullakkokerroskaan ulottunut torninhuipun tasalle. Se tuotti samalla sekä vaikeuden että edun: vaikeuden, koska merkkien avulla ei voitu olla yhteydessä kuningattaren kanssa; edun, koska edellinen seikka haihdutti kaiken epäluulon. Tietenkin pidettiin korkeita rakennuksia eniten silmällä.
»Olisi löydettävä keino toimittaa hänelle Maunyn, Totilanin tai Tisonin tytön avulla sana, että hän olisi varuillaan», mutisi Dixmer.
»Sen otan huolekseni», vastasi Morand.
Lähdettiin alas; notaari odotti salongissa valmiiksi allekirjoitettu sopimus kädessään.
»Hyvä on», sanoi Dixmer, »talo soveltuu minulle. Maksakaa kansalaiselle sovitut yhdeksäntoistatuhattaviisisataa livreä ja ottakaa hänen allekirjoituksensa.»
Talonomistaja luki rahat erittäin tarkasti ja kirjoitti nimensä.
»Tiedät, kansalainen», sanoi Dixmer, »että pääehtona on, että talo luovutetaan minulle vielä tänä iltana, jotta voisin panna työmiehet tänne jo huomenna töihin».
»Ja minä mukaudun siihen, kansalainen; voit ottaa avaimet myötäsi; tänä iltana kello kahdeksan se on täysin vapaa.»
»Anteeksi», sanoi Dixmer, »mutta etkö sinä sanonut, kansalainen notaari, että talosta on ovi Porte-Foin-kadulle?»