Vartioajat määrättiin arvalla; yhdelle lipulle kirjoitettiin: päivällä ja kahdelle muulle: yöllä. Jokainen nosti arvan hatusta; sattuma määräsi, kuka sai yövartion.
Joka kerta, kun Lepitre ja Toulan olivat vartiossa, he kirjoittivat päivällä kaikkiin kolmeen lappuun ja esittivät hatun sille virkamiehelle, jonka tahtoivat syrjäyttää. Tämä pisti kätensä tuohon tilapäiseen vaaliuurnaan ja nosti sieltä tietenkin lipun, johon oli kirjoitettu sana päivällä. Toulan ja Lepitre hävittivät molemmat toiset sadatellen sattumaa, joka heille antoi aina ikävämmän tehtävän, siis yötyön.
Kun kuningatar tuli varmaksi molemmista valvojistaan, asetti hän heidät, yhteyteen Maison-Rougen ritarin kanssa. Silloin tehtiin päätös karkaamisyrityksestä. Kuningattaren ja madame Elisabethin tuli paeta kaupungin upseerien valepuvussa, mukanaan upseerikortit, jotka heille toimitettaisiin. Mitä lapsiin, se on madame Royaleen ja perintöruhtinaaseen, tulee, oli huomattu, että mies, joka sytytti Templen lamput, toi joka päivä mukanaan kaksi samanikäistä lasta kuin prinsessa ja prinssi. Päätettiin, että Turgy, josta jo on ollut puhetta, pukeutuisi lampunsytyttäjän pukuun ja veisi madame Royalen sekä kruununprinssin mukanaan.
Sanokaamme parilla sanalla kuka Turgy oli.
Turgy oli kuninkaan entinen viinuri, joka oli tuotu Templeen samalla kertaa kuin osa Tuileriein talonväestä, sillä kuninkaalla oli aluksi hyvin järjestetty pöytäpalveluskunta. Ensimmäisenä kuukautena tämä henkilökunta tuli maksamaan kansakunnan varoja kolme- tai neljäkymmentätuhatta frangia.
Mutta kuten hyvin saattaa ymmärtää, ei sellaista tuhlausta saattanut jatkua. Kommuuni järjesti asiat. Pääkokit, kokit, kokkipojat erotettiin. Yksi ainoa tarjoilija säilytettiin, Turgy.
Turgy oli siis aivan luonnostaan yhteydenvälittäjänä vankien ja heidän puoluelaistensa välillä, sillä Turgy saattoi käydä ulkona ja siis myöskin viedä kirjelippuja ja tuoda mukanaan vastaukset.
Yleensä olivat nämä kirjeliput kierretyt tulpiksi karahvin suulle, jossa tuotiin mantelimaitoa kuningattarelle ja madame Elisabethille. Niihin oli kirjoitus tehty sitruunanmehulla ja se jäi senvuoksi näkymättömäksi, ellei paperia asetettu valkean lähelle.
Kaikki oli valmiina pakoa varten, kun Tison eräänä päivänä sytytti piippunsa karahvin tulpalla. Sitä mukaa kuin paperi paloi, hän näki siihen ilmestyvän kirjaimia. Hän sammutti puoleksi palaneen paperin ja vei jäännöksen Templen neuvostolle; siellä se aseteltiin valkean lähelle; mutta ei voitu lukea muuta kuin pari hajallista sanaa; toinen puolikas oli palanut hiileksi.
Kuitenkin tunnettiin kuningattaren käsiala. Tison kertoi kuulustelussa muutamista kohteliaisuuden osoituksista, joita oli luullut huomanneensa Lepitren ja Toulanin osoittaneen vangeille. Molemmat valtuusmiehet ilmiannettiin kunnallishallitukselle, eivätkä he enää voineet saapua Templeen.