Istuuduttiin pöytään. Maurice näki Genevièven vinosti vastapäätä; hän oli valon ja Mauricen välissä; hänen mustassa tukassaan oli sininen hohde kuten korpin siivessä; hänen hipiänsä loisti, hänen silmänsä olivat kosteat rakkaudesta.
Maurice etsi ja löysi Genevièven jalan. Tarkastaessaan ensimmäisen kosketuksen vaikutusta hänen kasvoiltaan, näki hän niitten sekä punastuvan että kalpenevan yhtaikaa; mutta tuo pieni jalka jäi rauhallisesti ja raukeana paikalleen pöydän alle hänen jalkojensa väliin.
Kirjavan hohtavassa puvussaan näytti Morand saaneen takaisin pyhä-älynsä, tuon loistavan älyn, jonka Maurice muutaman kerran oli nähnyt pursuavan tämän ihmeellisen miehen huulilta ja joka epäilemättä olisi hyvin säestänyt hänen silmiensä tulta, elleivät vihreät silmälasit olisi sitä sammuttaneet.
Hän kertoi tuhat sukkeluutta nauramatta milloinkaan: Morandin leikinlaskun voima, hänen sutkaustensa harvinainen tenho johtui hänen järkähtämättömästä vakavuudestaan. Tämä kauppias, joka oli matkustanut niin laajalti ostellen kaikenlaisia nahkoja pantterinnahoista jäniksennahkoihin asti, tämä kemisti, joka kerran oli tahrinut käsivartensa punaisiksi, tunsi Egyptin kuten Herodotos, Afrikan kuten Levaillant ja oopperan sekä naisten huoneet yhtä hyvin kuin myskiltä tuoksuvat keikarit.
»Mutta hiisi vieköön, kansalainen Morand», sanoi Maurice, »tehän ette ole vain tietäväinen mies, vaan myöskin tiedemies!»
»Olen nähnyt paljon ja etenkin lukenut paljon», sanoi Morand: »eikö ole siis sopivaa, että hiukan valmistaudun niihin elämännautintoihin, joihin aion heittäytyä koottuani itselleni omaisuuden? Onhan jo aika, kansalainen Maurice, onhan jo aika!»
»Mitä hulluja!» sanoi Maurice, »tehän puhutte kuin vanhus: miten vanha olette siis?»
Morand kääntyi vavahtaen kuullessaan tämän kysymyksen, niin luonnollinen kuin se olikin.
»Olen kolmekymmentäkahdeksanvuotias», sanoi hän. »Niin, sellaistahan se on, kun on tiedemies, kuten te sanoitte, ei ole enää varmaa ikää.»
Geneviève rupesi nauramaan, Maurice yhtyi kuoroon; Morand tyytyi hymyilemään.