Ja nuori nainen ojensi hänelle kätensä, jota hän puristi hellästi omissaan. Geneviève tunsi omantunnonvaivoja petoksestaan ja maksoi tämän katumuksensa onnen tunteella.
»Katsokaapa», sanoi hän Mauricelle kävellessään puutarhan poikki ja näyttäen hänelle niitä neilikoita, jotka oli tuotu ulkoilmaan mahonkilaatikossa, jotta ne toipuisivat mikäli mahdollista; »katsokaa, kukkani ovat kuolleet».
»Kuka ne on tappanut? Teidän välinpitämättömyytenne», sanoi Maurice.
»Neilikkaparat!»
»Ei sitä tehnyt minun välinpitämättömyyteni, vaan se, että te hylkäsitte, hyvä ystävä.»
»Kuitenkin ne tarvitsivat vain hyvin vähän, Geneviève, hiukan vettä, siinä kaikki; ja olisihan minun lähtöni tullut jättää teille paljon aikaa.»
»Voi», sanoi Geneviève, »jos kukkia voisi kastella kyynelillä, eivät nämä neilikkaparat, kuten te niitä nimitätte, olisi kuolleet».
Maurice kietoi hänet käsiinsä, puristi häntä kiivaasti rintaansa vastaan, ja ennenkuin Geneviève oli ehtinyt puolustautua hän painoi huulensa hänen puoleksi hymyileville, puoleksi kaihooville silmilleen, jotka katselivat kuihtuneita kukkia.
Genevièvellä oli itseänsä kohtaan niin paljon moitittavaa, että hän muuttui lempeäksi.
Dixmer palasi myöhään ja tapasi silloin Morandin, Genevièven ja
Mauricen puutarhassa juttelemassa kasveista.