»Ja nyt», sanoi syöjä, »olen valmis, rakas kansalainen Maurice; lähdemme milloin vain haluatte».
Maurice nyppi kukanlehdet kuolleesta neilikasta, jonka hän ohimennessään oli taittanut, tarjosi käsivartensa Genevièvelle ja sanoi:
»Lähtekäämme.»
He lähtivät matkaan. Maurice oli niin onnellinen, ettei onni mahtunut hänen rintaansa; hän olisi huutanut ilosta, ellei olisi pidättänyt itseään. Mitä saattoikaan hän pyytää lisää? Geneviève ei ainoastaan ollut rakastamatta Morandia, siitä hän oli varma, vaan rakastipa vielä häntä, sitä hän toivoi. Jumala lähetti maan päälle kauniin auringonpaisteen, Genevièven käsi vapisi Mauricen kainalossa, ja julkiset kuuluttajat, kirkuen täyttä kurkkua jakobiinien voittoa ja Brissotin sekä hänen rikostoveriensa kukistumista, ilmoittivat, että isänmaa oli pelastunut.
Todella on toisinaan hetkiä elämässä, jolloin ihmissydän on liian pieni, jotta sinne mahtuisi kaikki sinne ahtautuva ilo tai tuska.
»Oi, mikä ihana päivä!» huudahti Morand.
Maurice kääntyi ihmetellen katsomaan; tämä oli ensimmäinen tunteenpurkaus, joka hänen nähtensä pääsi tällä aina hajamieliseltä ja hillityltä mieheltä.
»Niin, niin on, erittäin kaunis», sanoi Geneviève nojautuen Mauricen käsivarteen; »saattaakohan se pysyä iltaan saakka niin ihanana ja pilvettömänä kuin se on tällä hetkellä?»
Maurice sovelsi tämän sanan itseensä, ja hänen onnensa tuli kaksinkertaiseksi.
Morand katseli Genevièveä vihreitten silmälasiensa lävitse erittäin kiitollisin ilmein; ehkäpä hänkin oli soveltanut tämän sanan itseensä.