Ja vaikka huulet näin kielsivätkin, sanoivat Genevièven silmät, että hän oli kuolemaisillaan halusta saada kukkavihon.
Maurice otti kauneimman kaikista kukkavihkoista; juuri samaa oli sievä kukkien kaupustelija muuten tarjonnutkin.
Siinä oli noin parikymmentä tummanpunaista neilikkaa, joitten tuoksu oli samalla kertaa pistävä ja miellyttävä. Keskellä vihkoa, komeilevana kuin kuningas, oli tavattoman suuri neilikka.
»Otapa», sanoi Maurice kaupustelijattarelle heittäen hänen koriinsa viiden livren assignaatin; »otapa, tuosta saat».
»Kiitos, kaunis kaupunginvirkamies», sanoi kukkastyttö, »viidet kiitokset!»
Ja hän lähti puhuttelemaan toista kansalaispariskuntaa toivoen, että näin mainiosti aloitettu päivä tuottaisi paljon. Tämän näytöksen kestäessä, joka näytti niin vähäpätöisellä ja jota oli kestänyt vain muutaman sekunnin, kuivasi Morand otsaansa seisten horjuen, ja Geneviève oli kalpea ja vapisi. Hän tarttui kukkavihkoon, jonka Maurice ojensi hänelle, puristi sitä suloisessa kädessään ja vei sen kasvoilleen, ei niin paljon haistaakseen sen tuoksua kuin salatakseen liikutustaan.
Loppumatka kului hauskasti, ainakin mitä Mauriceen tulee. Genevièven iloisuus oli väkinäistä. Morandin riemu taas puhkesi ilmi omituisella tavalla, toisin sanoen liikahdetuin huokauksin, äänekkäin naurunpurskahduksin sekä hirvein pilanteoin, jotka kohdistuivat ohikulkijoihin kuin ryhmätuli.
Kello yhdeksän saavuttiin Templeen.
Santerre piti kaupunginvirkamiesten nimenhuudon.
»Tässä olen», sanoi Maurice jättäen Genevièven Morandin hoivaan.