Kuningatar, jonka läähättävä hengitys ja lyhyt kuiva yskä todistivat kipeäksi, kumartui ottamaan ylös nenäliinan, joka oli pudonnut hänen jalkoihinsa; mutta häntä nopeampana anasti pikku koira sen itselleen ja juoksi viemään sen madame Elisabethille. Kuningatar jatkoi siis nousemistaan ja oli muutaman askelen päästä Genevièven, Morandin ja nuoren kaupunginvirkamiehen kohdalla.
»Ah, kukkia», sanoi hän; »siitä on pitkä aika, kun olen niitä nähnyt. Kuinka ne tuoksuvatkaan hyvältä ja kuinka onnellinen olettekaan, madame, kun teillä on kukkia!»
Nopeana kuin ajatus, joka ilmeni näissä tuskallisissa sanoissa, ojensi Geneviève kätensä tarjotakseen kukkavihkonsa kuningattarelle. Silloin Marie Antoinette kohotti päätänsä, katsoi häneen ja tuskin huomattavissa oleva puna ilmestyi hänen värittömälle otsallensa.
Mutta vaistomaisesti, tottuneena sokeasti noudattamaan ohjesääntöä, ojensi Maurice kätensä estääkseen Genevièven kädenliikkeen.
Kuningatar epäröi ja katsellessaan Mauricea tunsi hänet siksi nuoreksi kaupunginvirkamieheksi, jolla oli tapana puhua hänelle pontevasti, mutta samalla kertaa kunnioittavasti.
»Onko se kiellettyä, hyvä herra?» kysyi hän.
»Ei, ei, madame», sanoi Maurice; »Geneviève, voitte tarjota hänelle kukkavihkonne».
»Oi, kiitos, kiitos, hyvä herra!» huudahti kuningatar suuresti kiitollisena.
Ja tervehtien Genevièven viehättävän ystävällisesti ojensi Marie Antoinette laihtuneen kätensä ja poimi kukkasten joukosta yhden neilikan, minkä sattui saamaan.
»Ei, ottakaa kaikki, madame, ottakaa», sanoi Geneviève arasti.