»Koska köyhiä ihmisiä ei kohtaa muu kuin vääryys tässä maailmassa.»
»Kuinka niin?»
»Te olette rikas, te; te olette porvari; tulette tänne vain viideksi päiväksi, ja teidän sallitaan ottaa täällä vastaan kauniita naisia, jotka antavat Itävallattarelle kukkia; ja minua, joka ikuisesti pesin tässä kyyhkyslakassa, kielletään tapaamasta Sophie-raukkaani.»
Maurice tarttui hänen käteensä ja pisti siihen kymmenen livren assignaatin.
»Kas tässä, hyvä Tison», sanoi hän, »ottakaa tämä ja rohkaiskaa mielenne. Voi, hyvä Jumala, eihän Itävallatar elä ikuisesti.»
»Kymmenen livren assignaatti», sanoi vanginvartijatar, »sehän on teiltä jalomielistä; mutta mieluummin olisin ottanut paperikähertimenkin, jossa olisi ollut tyttöparkani tukkaa».
Hänen juuri lopettaessaan tätä puheitansa tuli Simon portaita ylös, kuuli sanat ja näki vanginvartijan pitelevän taskussansa assignaattia, jonka Maurice oli antanut hänelle.
Sanokaamme, missä mielentilassa Simon oli.
Simon tuli pihalta, jossa oli kohdannut Lorinin. Näitten kahden miehen välillä vallitsi ehdoton vastenmielisyys.
Tämän vastenmielisyyden syynä ei niinkään paljon ollut se väkivaltainen näytelmä, jonka olemme jo esittäneet lukijoittemme katseltavaksi, vaan rotujen erilaisuus, näitten arvoituksiksi nimiteltyjen vihamielisyyksien tai taipumusten ikuinen lähde, joka kuitenkin on niin helposti selitettävissä.