Simon oli ruma, Lorin oli kaunis; Simon oli likainen, Lorin tuoksui hyvältä; Simon oli suurisuinen tasavaltalainen, Lorin oli niitä hehkuvia isänmaanystäviä, jotka eivät olleet tehneet vallankumoukselle muuta kuin uhrauksia; ja sitten, jos tappelu olisi ollut tarpeen, tunsi Simon vaistomaisesti, että myskiltä tuoksuvan keikarin nyrkki olisi, aivan yhtä sirosti kuin Mauricenkin, antanut hänelle sellaisen kurituksen, joka alhaisolle kuuluu.
Simon oli Lorinin huomatessaan pysähtynyt äkkiä ja käynyt kalpeaksi.
»Taaskin tuo pataljoona on vartiossa!» murisi hän.
»No, entä sitten?» vastasi krenatööri, jota puhe harmitti; »minusta se on yhtä hyvä kuin jokin toinenkin pataljoona».
Simon otti jakobiinitakkinsa taskusta lyijykynän ja oli kirjoittavinaan muistiinpanon paperipalaselle, joka oli melkein yhtä musta kuin hänen kätensäkin.
»Kas», sanoi Lorin, »sinähän olet siis oppinut kirjoittamaankin, Simon, tultuasi Capetin kotiopettajaksi? Katsokaa, kansalaiset; hänhän kirjoittaa, kautta kunniani; siinä on Simon, tapaintuomari.»
Nuoret kansalliskaartilaiset, jotka melkein kaikki olivat kirjallisesti sivistyneitä nuorukaisia, purskahtivat yleiseen nauruun, joka niin sanoaksemme tylsistytti kurjan paikkasuutarin.
»Hyvä, hyvä», sanoi hän kiristäen hampaitaan ja kalveten suuttumuksesta: »sanotaan sinun päästäneen vieraita torniin ja tehneen sen Kommuunin luvatta. Hyvä, hyvä, panenpa kaupunginvirkamiehen tekemään asiasta pöytäkirjan.»
»Hänpä ainakin osaa kirjoittaa», vastasi Lorin; »virkamiehenä on
Maurice, Maurice rautakoura, tunnetko hänet?»
Juuri tällä hetkellä tulivat Morand ja Geneviève ulos tornista. Nähdessään tämän syöksyi Simon ylös torniin ja tuli sinne juuri silloin kun Maurice antoi Tisonin vaimolle lohdutukseksi kymmenen livren assignaatin, kuten jo olemme kertoneet.