Samassa syöksyi Lorinin kotiapulainen Arthémisen huoneeseen.
»Voi kansalainen», huudahti hän, »paetkaa, paetkaa!»
»Ja miksi sitten?» kysyi Lorin.
»Koska santarmit ovat ilmestyneet asuntoosi, ja sillä välin kun he mursivat oven, ehdin minä kattoja pitkin naapuritaloon ja juoksin ilmoittamaan sinulle.»
Arthémise päästi hirveän huudon. Hän rakasti todella Lorinia.
»Arthémise», sanoi Lorin istuutuen, »pidättekö kukkastytön henkeä samanarvoisena kuin Mauricen ja teidän rakastajanne henkeä? Jos asia on niin, ilmoitan teille, että lakkaan pitämästä teitä jumalatar Järkenä! ja julistan teidät Hulluus-jumalattareksi.»
»Héloise-parka!» huudahti oopperan entinen tanssijatar, »minun vikani ei ole, jos petän sinut».
»Hyvä, hyvä, rakas ystävä», sanoi Lorin ojentaen Arthémiselle paperin. »Olette palkakseni jo ilmoittanut ristimänimen; antakaa nyt vielä sukunimi ja osoite.»
»Voi, en koskaan kirjoita, en koskaan!» huudahti Arthémise; »mutta olkoon menneeksi, voin sen sanoa».
»Sanokaa siis, ja olkaa varma siitä, etten sitä unohda.»