»Kuka toi sen hänelle?»
»Jokin lähetti kai, koska siinä ei ole kansakunnan leimaa.»
»Mene pyytämään portinvartija tänne luokseni!»
Portinvartija saapui, koska pyytäjä oli Maurice ja koska kaikki ne kotiapulaiset, joiden kanssa hän oli tekemisissä, pitivät hänestä. Portinvartija julisti kuitenkin, että jokaista toista talonasukasta hän olisi kehoittanut itse tulemaan alas hänen puheilleen.
Portinvartija nimitti itseään Aristideeksi.
Maurice kyseli häneltä. Kello kahdeksan tienoissa aamulla oli kirjeen tuonut eräs tuntematon mies. Maurice teki turhaan uusia kysymyksiä ja esitti ne kaikissa muodoissa; enempää ei portinvartija osannut vastata. Maurice sai hänet ottamaan kymmenen frangia ja pyysi häntä, jos mies uudestaan ilmestyisi, seuraamaan tätä huomaamatta ja ilmoittamaan sitten, minne hän oli mennyt.
Kiirehtikäämme sanomaan, ettei mies tullut uudestaan, Aristideen suureksi tyydytykseksi, hänestä kun vertaisensa vaaniminen olisi ollut alentavaa.
Jäätyään yksin Maurice rypisti kirjeen kokoon harmissaan, veti sormuksen sormestaan ja laski molemmat yöpöydälle. Sitten hän kääntyi seinään päin ja yritti nukkua uudelleen, mutta tunnin päästä hän oli tullut järkiinsä, silitteli sormusta ja luki kirjeen toistamiseen. Sormuksen kivi oli erittäin kaunis safiiri.
Kuten olemme maininneet, kirje oli pieni ja siro ja sen ylimyksellisyys tuoksui peninkulman päähän.
Mauricen sitä näin tutkiessa avautui ovi. Hän pani sormuksen taas sormeensa ja piilotti kirjeen pieluksen alle. Oliko se heräävän rakkauden häveliäisyyttä? Pelkäsikö isänmaanystävä silli häpeää, että hänet tavattaisiin suhteissa niin varomattomiin ihmisiin, että heidän kirjeittensä pelkkä tuoksukin jo saattoi ilmiantaa sekä kirjeen kirjoittajan että sen piilottajan?»