»Sataa; tänä yönä ei tapahdu mitään.»
Tämän puoliavoimen ikkunan kautta kuuluvat kellon viimeiset kajahdukset sen lyötyä kymmenen.
Tämä siis oli tapahtunut Pariisissa eilen ja tänään, viimeksi kerrottu juuri nyt maaliskuun 10 päivän iltana. Tuossa kosteassa pimeydessä ja uhkaavassa hiljaisuudessa näyttivät senvuoksi talot, joiden tulee tarjota suojaa eläville, mykiltä ja synkiltä ja muistuttivat enemmän ruumisarkkuja, joissa asuu vain kuolleita.
Edellään soihdunkantajat kävelivät pitkiksi kulkuvartioiksi kokoontuneet kansalliskaartilaiset, pistimet tanassa. Näkyi eri piireihin kuuluvien kansalaisten joukkoja, jotka olivat miten kuten aseistettuja ja yhdessä rykelmässä, sekä santarmeja, jotka tutkivat jokaisen piilopaikan ovien kohdalla ja jokaisen puoliavoimen porraskäytävän. Nämä olivat ainoat kaupungin asukkaat, jotka uskalsivat mennä ulos kadulle, sillä vaisto jo sanoi, että jokin tuntematon ja kauhea siellä kummitteli.
Jääkylmä vihmasade, vaikka olikin rauhoittanut Pétionin, oli omiaan lisäämään näiden vartiomiesten huonoa tuulta ja tyytymättömyyttä. Joukkojen kohdatessa toisensa näytti siltä, kuin ne olisivat valmistautuneet taisteluun keskenään. Kun vastaantulijat tunnettiin, ei epäluulo kokonaan haihtunut, tunnussana ilmoitettiin hitaasti ja ärtyisästi, ja se, joka olisi nähnyt heidän erottuaankin vielä kääntyvän katsomaan jälkeensä, olisi sanonut, että molemmat pelkäsivät toisen vielä yllättävän takaapäin.
Juuri tänä iltana, kun Pariisi taas oli joutunut kauhun valtaan, vaikka tällaisia hetkiä oli toistunut niin usein, että siihen olisi pitänyt jonkun verran tottua, ja kun salavihkaa aiottiin surmata kaikki maltilliset vallankumoukselliset, jotka kyllä olivat äänestäneet kuninkaan kuolemaa, tosin useimmat vasten tahtoaan, mutta vielä kavahtivat mestauttamasta Templen linnaan lapsineen ja kälyineen suljettua kuningatarta, hiiviskeli eräs nainen, yllänsä sinipunerva, mustanukkainen karttuunivaippa ja pää huppukauluksen peitossa, pitkin Saint-Honoré-katua, painautuen talojen seinävieriin. Joka kerta, kun hän näki kulkuvartion ilmestyvän, hän piiloutui ovien syvennyksiin ja seinien kulmauksiin ja jäi henkeänsä pidättäen seisomaan liikkumatta kuin patsas, kunnes patrulli oli mennyt ohitse. Sitten hän taas lähti jatkamaan kiireistä ja pelokasta kävelyään, kunnes jokin samantapainen vaara uudelleen pakotti hänet olemaan hiljaa ja liikkumatta.
Varovainen kun oli, hän oli kiinni joutumatta jo ehtinyt kävellä osan Saint-Honoré-katua, kun hän Grenelle-kadun kulmassa äkkiä törmäsi, ei kulkuvartioon, vaan niiden urheiden vapaaehtoisten joukkueeseen, jotka olivat syöneet päivällistä viljahallissa ja joiden isänmaallisuutta olivat lisäksi ylentäneet heidän vastaisten voittojensa kunniaksi tyhjentämänsä maljat.
Naisparka kirkaisi ja yritti paeta Coq-kadulle.
»Hoi siellä, kansatar», huusi vapaaehtoisten päällikkö, sillä niin on ihmisluonteen mukaista olla toisen käskettävänä, että nämä arvoisat isänmaanystävät jo olivat nimittäneet itselleen päälliköt. »Hoi sinä siellä, minne menet?»
Pakeneva ei vastannut mitään, vaan jatkoi juoksemistaan.