Geneviève
Kului neljännestunti, joka Mauricesta tuntui vuosisadalta. Se olikin vallan luonnollista: hän oli nuori, kaunis, voimakas mies, jota kannatti sata uskollista ystävää. Näiden kanssa hän oli joskus suunnitellut suuria asioita, ja nyt hän äkkiä, ihan valmistautumatta, tunsi olevansa vaarassa menettää henkensä halvassa väijyspaikassa.
Hän ymmärsi olevansa suljettuna jonkinlaiseen huoneeseen, mutta vartioitiinko häntä?
Hän yritti taas uudelleen katkaista siteitään. Hänen teräksenlujat lihaksensa pullistuivat ja pingoittuivat; nuora leikkasi hänen ihoansa, mutta ei katkennut.
Pahinta oli, että hänen kätensä olivat köytetyt selän taakse ja että hän ei voinut poistaa sidettä silmiltään. Jos hän olisi voinut nähdä, olisi hän ehkä voinut paeta.
Joka tapauksessa hän oli saanut rauhassa tehdä näitä yrityksiään kenenkään estämättä ja kenenkään liikahtamatta lähellä. Tästä hän päätteli olevansa yksin.
Hän polki jaloissaan jotakin pehmeätä, josta ei lähtenyt ääntä, nähtävästi hiekkaa tai multaa. Kirpeä, väkevä haju tuli hänen sieraimiinsa ja todisti kasveja olevan lähellä. Maurice ajatteli olevansa kasvihuoneessa tai jossakin sentapaisessa. Hän astui muutaman askeleen, kosketti seinään, kääntyi selin tunnustellakseen käsillään, huomasi siellä olevan puutarhatyökaluja ja päästi riemunhuudahduksen.
Äärettömällä ponnistuksella hänen onnistui tutkia kaikki nämä työkalut, toisen toisensa perästä. Hänen pakonsa muuttui siten vain ajankysymykseksi; jos sattuma tai sallimus antaisi hänelle viisikin minuuttia aikaa ja jos hän näiden työkalujen joukosta löytäisi terävän esineen, olisi hän pelastunut.
Hän löysi lapion.
Sillä tavoin kuin Maurice oli sidottu, tarvittiin pitkällinen työ lapion kääntämiseen niin, että sen terä tuli ylöspäin.