Maurice Lindey ojentautui, odottaen joka hetki, että se terä, jonka kärjen hän vain oli tuntenut, tunkeutuisi kokonaan hänen sydämeensä.
»Onko se ihan totta?» sanoi muutaman sekunnin kuluttua ääni, joka tuntui olevan jonkin verran heltynyt. »Katso, ettet valehtele, nuori mies!»
»Penkokaa taskuni», sanoi Maurice, »niin löydätte valtakirjani. Katsokaa rintaani, niin löydätte nimikirjaimeni M.L. kirjailtuina paitaani, ellei veri ole niitä peittänyt.»
Maurice tunsi heti voimakkaiden käsien nostavan hänet ylös.
Hänet kannettiin lyhyen matkan päähän. Hän kuuli oven aukenevan, sitten toisen. Mutta toinen oli ahtaampi kuin ensimmäinen, sillä häntä kantavat miehet mahtuivat siitä vaivoin taakkoineen.
Muminaa ja kuiskailemista jatkui.
»Olen hukassa», sanoi Maurice itsekseen; »he aikovat ripustaa kiven kaulaani ja heittää minut johonkin Bièvre-joen syvennykseen».
Mutta hetken kuluttua hän tunsi kantajiensa nousevan portaita. Lämpöisempi ilma lehahti hänen kasvojaan vasten ja hänet laskettiin tuolille. Hän kuuli ovea väännettävän kaksinkertaiseen lukkoon sekä loittonevia askelia. Hän luuli tuntevansa, että hän oli yksin. Hän heristi korviaan niin tarkkaavasti kuin voi mies, jonka henki riippuu yhdestäkin sanasta, ja luuli kuulevansa, että tuo samainen ääni, joka jo ennen oli kaikunut hänen korvaansa lempeänä ja varmana, sanoi toisille:
»Neuvotelkaamme.»