»Antakaa siinä tapauksessa kuolinisku», sanoi Maurice alistuen kohtaloonsa. »Ainakin tämä saadaan äkkiä päättymään.»
»Ken olet? Katsotaanpa!» sanoi luo samalla kertaa lempeä ja käskevä ääni.
»Nimenikö te tahdotte tietää?»
»Niin juuri, niinesi.»
»Olen Maurice Lindey.»
»Kuinka?» huudahti eräs ääni. »Maurice Lindey, tuo vallankum… isänmaanystävä? Maurice Lindey, Lepelletierin piirin sihteeri?»
Nämä sanat lausuttiin niin kiihkeästi, että Maurice huomasi niiden ratkaisevan asian. Niihin tavalla tai toisella annettu vastaus tulisi peruuttamattomasti ratkaisemaan hänen kohtalonsa.
Mauricen oli mahdoton olla raukkamainen. Oikean spartalaisen tavoin hän nousi istumaan ja sanoi varmalla äänellä:
»Niin, Maurice Lindey, niin Maurice Lindey, Lepelletierin piirin sihteeri, niin, Maurice Lindey, isänmaanystävä, vallankumousmies, Jakobiini, ja lopulta Maurice Lindey, jonka kaunein päivä on silloin, kun hän kuolee vapauden puolesta.»
Kuolemanhiljaisuus seurasi näitä sanoja.