Sitten hän sanoi kääntyen Mauricen puoleen:
»Näette tässä, kansalainen Lindey, kaikki ne henkilöi, jotka avustavat minua liiketoiminnassani. Aikamme tavat ja vallankumouksen periaatteet, jotka ovat poistaneet säätyerotuksen, sallivat meidän viettää pyhän tasa-arvoisuuden mukaista elämää. Joka päivä kohtaamme toisemme kaksi kertaa saman pöydän ääressä, ja olen onnellinen siitä, että olette hyväntahtoisesti suostunut ottamaan osaa meidän perheillallisiimme. Käykäämme pöytään, kansalaiset!»
»Entä… herra Morand», sanoi Geneviève arasti, »emmekö odota häntä?»
»Kas, sehän oli totta», vastasi Dixmer. »Kansalainen Morand, josta olen jo puhunut teille, kansalainen Lindey, on liikekumppanini. Hänelle kuuluu, jos niin voin sanoa, yhtiön henkinen puoli; hän hoitaa kirjeenvaihdon ja kassan, maksaa laskut, nostaa ja maksaa rahat, ja siitä syystä on hänellä enemmän työtä kuin muilla. Tästä johtuu, että hän muutaman kerran myöhästyy. Lähdenpä noutamaan häntä.»
Samassa hetkessä avautui ovi, ja kansalainen Morand astui sisään.
Hän oli pieni tummatukkainen mies, jolla oli paksut kulmakarvat; vihreät silmälasit, jollaisia käyttävät lukutyön rasittamat miehet, salasivat hänen mustat silmänsä, mutta eivät niistä leimahtavia kipinöitä. Hänen lausumastaan ensimmäisestä sanasta Maurice tunsi sen samalla kertaa lempeän ja käskevän äänen, joka oli koko ajan tuon hirveän keskustelun kuluessa ehdottanut lempeätä menettelyä. Hänellä oli yllään ruskea, suurinappinen puku, valkeat silkkiliivit ja jotenkin hieno kaularöyhelö; tätä hän illallisen kuluessa usein hypisteli kädellään, joka Mauricen mielestä oli ihailtavan valkea ja hieno, ollakseen nahkakauppiaan käsi.
Istuuduttiin pöytään. Kansalainen Morand sai paikan Genevièven oikealla, Maurice vasemmalla puolella; Dixmer istuutui vastapäätä vaimoaan; muut pöytäkumppanit istuutuivat mikä minnekin soikean pöydän ympärille.
Illallinen oli mainio. Dixmerillä oli käsityöläisen ruokahalu, ja hän hoiti isännän virkaa hyväntuulisesti. Tässä suhteessa olivat hänelle hyvänä apuna työmiehet eli ne, jotka olivat olevinaan työmiehiä. Kansalainen Morand puhui vähän, söi vielä vähemmän, joi tuskin ollenkaan ja nauroi harvoin. Maurice alkoi pian tuntea kiintymystä häneen, ehkäpä niiden muistojen johdosta, jotka hänen äänensä toi mieleen. Hän ei kuitenkaan päässyt selville hänen iästään, ja se teki hänet rauhattomaksi; toisinaan hän luuli Morandin olevan neljänkymmenen tai neljänkymmenenviiden vuoden vanhan, toisinaan vallan nuoren.
Dixmer luuli istuutuessaan pöytään olevansa velvollinen antamaan pöytäkumppaneilleen jonkinlaisen selityksen päästäessään vieraan heidän pieneen piiriinsä.
Hän selviytyi tehtävästä luonnollisen ja valehtelemaan tottumattoman miehen tavoin. Mutta pöytätovereilla ei näyttänyt olevan suuria vaatimuksia, sillä niin taitamattomasti kuin nahkatehtailija suorittikin nuoren miehen esittelyn, tyydytti hänen pieni esittelypuheensa kaikkia.