Maurice katseli häntä hämmästyneenä.
»Kunniani kautta», sanoi hän itsekseen, »enpä tiedä, mitä ajattelisin. Voiko tuo olla sama mies, joka silmä kovana ja ääni uhkaavana ajoi minua takaa pyssy kädessä ja joka kolme neljännestuntia sitten välttämättä tahtoi tappaa minut? Sillä hetkellä olisin luullut häntä joko sankariksi taikka murhaajaksi. Hitto vie. Kuinka voikaan turkkurin ammatti muuttaa miehen!»
Tehdessään kaikkia näitä huomioita hän tunsi sydämensä pohjassa sekä tuskaa että iloa, jotka molemmat, olivat niin suuret, ellei hän kyennyt määrittelemään mielentilaansa. Hän oli siis lopultakin päässyt sen kauniin tuntemattoman naisen lähelle, jota hän niin paljon oli etsinyt. Tällä naisella oli suloinen nimi, kuten Maurice oli tietänyt jo etukäteen. Hän juopui onnesta tuntiessaan hänet vieressään, imi itseensä hänen pienimmätkin sanansa, ja hänen äänensä sointu saattoi Mauricen salaisimmatkin sydämen kielet väräjämään; mutta se, mitä hän sai nähdä, mursi hänen sydämensä.
Geneviève oli kyllä samanlainen nyt kuin Mauricen nähdessä hänet vilaukselta: todellisuus ei ollut hävittänyt sen myrsky-yön unelmaa. Hän oli kyllä sama sorea nainen, jolla oli surulliset silmät ja ylevä sielu; tässä oli käynyt niinkuin usein aikaisemminkin, ennen vuotta 1793, että nuoren hienon tytön täytyi, aateliston vajotessa päivä päivältä yhä täydellisempään perikatoon, mennä naimisiin porvarin, kauppiaan kanssa. Dixmer tuntui kelpo mieheltä. Hän oli selvästi rikas; hänen käytöksensä Genevièveâ kohtaan todisti hänen yrittävän tehdä vaimonsa onnelliseksi. Mutta saattoivatko tämä hyväntahtoisuus, tuo rikkaus, nuo erinomaiset yritykset, täyttää sen äärettömän juovan, joka oli vaimon ja miehen välillä, nuoren, runollisen, hienon, hurmaavan tytön ja miehen välillä, jolla oli jokapäiväinen ajatustapa ja joka harrasti vain aineellisia etujaan? Millä tunteella täytti Geneviève tuon kuilun?… Voi! Sen selitti nyt sattuma Mauricelle riittävästi: rakkaudella. Täytyi siis palata siihen ensimmäiseen käsitykseen, joka hänellä oli ollut tästä nuoresta naisesta sinä iltana, jolloin hän tapasi hänet, nimittäin että hän palasi lemmenkohtauksesta.
Ajatus, että Geneviève rakasti toista miestä, kidutti Mauricen sydäntä.
Silloin hän huokasi, silloin hän katui tulleensa ottamaan vielä voimakkaamman annoksen sitä myrkkyä, jota sanotaan rakkaudeksi.
Taas toisina hetkinä, kuunnellessaan miellyttävää, niin puhdasta ja niin sopusointuista ääntä, nähdessään niin kirkkaan katseen, joka näytti pelkäävän vain sitä, että se paljastaisi hänen sielunsa syvyydet, Maurice luuli mahdottomaksi, että sellainen olento saattaisi pettää; silloin hän tunsi katkeraa iloa ajatellessaan, ettei tämän kauniin naisen sielu eikä ruumis koskaan kuuluisi kenellekään muulle kuin tuolle kunniallisesti hymyilevälle ja arkipäiväisiä sukkeluuksia laskettelevalle kelpo porvarille.
Keskusteltiin valtiollisista asioista: eihän muu ollut mahdollistakaan. Mitä saattaisikaan sanoa sellaisena aikakautena, jolloin politiikka sekaantui kaikkeen, jolloin se oli maalattuna lautasten pohjiin, ja peitti kaikki seinät ja sitä julistettiin kadulla joka hetki?
Äkkiä eräs pöytäkumppaneista, joka oli tähän asti istunut vaiti, kysyi uutisia Templen tornissa olevista vangeista.
Maurice vavahti tahtomattaankin kuullessaan tämän äänen. Hän tunsi miehen, joka aina oli ehdottanut äärimmäisiä toimenpiteitä, ensin pistänyt häntä puukollaan ja sitten äänestänyt hänen kuolemaansa.