— Onpa kyllä, hyvin kummallinen onkin, sillä hänen rakkaudessaan minuun näyttää piilevän vihan koko katkeruus. Senvuoksipa Gertrud palattuaan näkikin minun olevan surullisemman ja säikähtyneemmän kuin milloinkaan ennen. Hän koetti minua rauhoittaa, mutta selvästi näkyi, että tyttö parka oli itse yhtä levoton kuin minäkin. Se jäätävä kunnioitus, se pilkallinen alistuvaisuus ja ne tukahutetut intohimot, jotka niin leikkelevinä sisältyivät hänen sanoihinsa, kauhistuttivat minua paljo enemmän kuin suoraan ilmaistu tahto, jota vastaan minä kyllä olisin voinut taistella.
Seuraavana päivänä oli sunnuntai. Niin pitkälle taaksepäin kuin muistan en ole jumalanpalveluksessa läsnäoloani koskaan laiminlyönyt. Kuulin Sainte-Catherinen kirkon kellojen kutsuvan minua. Näin ihmisten vaeltavan Herran huoneeseen. Käärin tiheän hunnun ympärilleni ja kiiruhdin Gertrudin kera olemaan kellojen kutsumukselle kuuliainen.
Kirkkoon päästyäni hain syrjäisimmän sopukan ja piiloutuin ihan seinän viereen. Gertrud asettautui kuin suojaksi ihmisjoukon ja minun väliin, mutta tällä kertaa se ei olisi ollut tarpeellista, sillä ei anoakaan ihminen näyttänyt kiinnittävän meihin vähintäkään huomiota.
Seuraavana päivänä tuli kreivi taas ja kertoi minulle, että hänet oli nimitetty ylihovijahtimestariksi. Anjoun herttuan vaikutusvalta oli hankkinut hänelle tämän toimen, joka jo puolittain oli luvattu eräälle kuninkaan suosikille, Saint-Luc'ille. Se oli saavutus, jota Monsoreaun kreivi tuskin oli uskaltanut toivoa. Hän kertoi minulle tuon uutisen nähtävästikin siinä toivossa, että hänen uusi arvonimensä jouduttaisi minun suostumustani, mutta hän ei lainkaan näyttänyt tahtovan minua pakoittaa. Hän ei ollut itsepäinen, hän luotti vain lupaukseeni ja asiain kehittymiseen.
Minä puolestani aloin toivoa, että kun Anjoun herttua piti minua kuolleena eikä siis mitään vaaraa ollut otaksuttavissa, minä pääsisin kreiville antamastani lupauksesta vapaaksi.
Kului viikko. Sen kuluessa kävi kreivi kahdesti luonani, ollen yhtä kylmä ja kunnioittava kuin ennenkin.
Seuraavana sunnuntaina menin taaskin kirkkoon ja asettauduin samaan paikkaan kuin ensi kerrallakin. Varmuudentunteesta johtuu usein varomattomuus: rukousteni aikana oli huntuni pudonnut maahan… jumalan huoneessa ajattelin ainoastaan jumalaa… Rukoilin parhaallaan hartaasti isäni puolesta, kun tunsin Gertrudin tarttuvan äkisti käsivarteeni. Hänen täytyi toistaa tuo varoitusmerkki saadakseen minut hartaudestani havahtumaan. Nostin pääni pystyyn, katsahdin koneellisesti ympärilleni ja havaitsin kauhukseni Anjoun herttuan, muutamaan pilariin nojaten, tutkivan minua katseillaan.
Muuan henkilö, joka pikemmin näytti hänen uskotultaan kuin palvelijaltaan, seisoi hänen vieressään.
— Se oli Aurilly, — huomautti Bussy, — herttuan luutunsoittaja.
— Luulenpa todellakin, — virkkoi Diana, — että juuri tuon saman nimen Gertrud sittemmin minulle mainitsi.