Chicot havaitsi nyt, että oli aivan mahdotonta saada munkista enää mitään selkoa, minkävuoksi hän päästi tämän irti. Veli Gorenflot romahti alas ja satutti jaloillaan pöytään, niin että eräitä tyhjiä pulloja putoili lattialle.
— Amen! — virkkoi Chicot.
Miltei samana hetkenä alkoi kuulua ankara kuorsaaminen, niin että tuon pikku huoneen ikkunaruudut helisivät.
— Hyvä! — sanoi Chicot. — Ravinto tekee vaikutuksensa. Ystävämme uinailee vähintäänkin kaksitoista tuntia, ja minä voin arkailematta riisua vaatteet hänen yltään.
Chicot irroitti ensinnäkin munkin kaapun nyörit ja veti sen sitten hänen päältään. Senjälkeen hän käänsi Gorenflotin ympäri kuin ruissäkin, kietoi hänet pöytäliinaan, solmitsi servietin hänen päähänsä, pisti hänen kaapunsa oman viittansa alle ja meni keittiöön.
— Mestari Bonhomet, — sanoi hän, pistäen tämän kouraan kultarahan, — tässä on illallisestamme ja siitä, että pidätte toistaiseksi huolta hevosestani, sekä erittäinkin siitä, ettette herätä tuota kunnon veli Gorenflotia, joka nukkuu vanhurskaan unta.
— Hyvä, — vastasi isäntä, joka huomasi olevan parasta tyytyä tähän yksinkertaiseen selitykseen, — hyvä, luottakaa vaan minuun herra Chicot.
Chicot kiiruhti S:t Etiennen kadulle, missä hän kääri Gorenflotin kaapun ympärilleen ja otti rahan toiseen käteensä. Kello oli nyt neljännestä vaille kymmenen, ja hän riensi sykkivin sydämin Pyhän Genovevan luostarikirkkoa kohti.
20.
Yö luostarikirkossa.