Sinä merkillisenä yönä, jonka Chicot oli viettänyt Pyhän Genovevan luostarissa, ei hän ollut huomannut vain tätä merkkiä, joka ainakin parikymmentä kertaa oli toistettu hänen silmäinsä edessä, vaan myöskin toisen merkin, jolla edelliseen vastattiin.
— Tietysti minä tuon tunnen. Entä te tämän?
— Paras herra, — puhui nyt isäntä, — pitäkää minun taloani omananne, pitäkää minua ystävänänne. Minä ajattelen teitä veljenäni, ja jos teiltä puuttuu rahaa, niin…
Tähän vastaukseksi veti Chicot taskustaan kukkaron, joka, vaikka sitä olikin vähän tullattu, kuitenkin vielä oli kunnioitettavan täysi.
— Saadakseni teidät yhä enemmän vakuutetuksi asiasta, — lisäsi Chicot, — tahdon sanoa teille, että me matkustamme oikean uskon levittämisen tarkoituksessa ja että matkakustannuksemme suorittaa pyhän liiton rahastonhoitaja. Neuvokaa siis meille sellainen majatalo, missä meillä ei ole mitään pelkäämistä.
— Saamari! — virkkoi isäntä, — te ette voi missään olla paremmassa turvassa kuin täällä. Muistakaa, että minä sen teille sanon.
— Mutta tehän juuri äsken mainitsitte jostain henkilöstä, joka asuu viereisessä huoneessa?
— Mainitsin kyllä. Mutta pitäköön hän varansa, sillä jos vaan kerrankaan huomaan hänessä mitään urkkijan oireita, ajan hänet ulos portista, niin totta kuin nimeni on Bernovillet. Sanokaa vain sana, ja minä ajan hänet ulos ovesta.
— Ei, ei! Miksikä niin? — jatkoi Chicot. — Antakaa hänen päinvastoin olla. On parasta pitää vihollisensa lähellään. Silloin niitä ainakin voi pitää silmällä.
— Oletteko oikeassa? — vastasi Bernovillet ihastuen.