— Aah, ei mikään ole sen helpompaa. Minun vain tarvitsee kertoa totuus. Minun täytyy sanoa teille, paras herra David, että minä viime kuussa olin saapuvilla eräässä kokouksessa, joka pidettiin Guisen herttuoiden ja rouva de Montpensierin kesken. Pyhän Genovevan luostarissa.
— Tekö?
— Minä olin rippituolissa, niinkuin tekin, mutta vastakkaisella puolella olevassa. Niissä on surkean epämukavata istua, vai kuinka? Minulla oli enemmänkin syytä sitä valittaa, minä kun olin pakotettu odottamaan kokouksen loppua, ja se kesti melko kauvan. Kuulin kaikki puheet, näin Anjoun herttuan kruunaus-ilveilyn, mikä ei lainkaan huvittanut. Sen sijaan meni tuo pikku loppunäytös aika lailla mukiin — tuo Lothringin herttuoiden sukutaulu, jonka oli tarkastanut, korjannut ja parantanut mestari Nicolas David.
— Vai tunnette te siis sukutaulun, — virkkoi David, vaivoin vihaansa hilliten.
— Tunnen, — vastasi Chicot, — minusta se oli harvinaisen hyvin suunniteltu. Mutta saattaapa sellainen suuri ymmärrys olla onnettomuudeksikin: voi niin pian tulla hirtetyksi. Onpa synti, ajattelin minä, sallia niin kelpo miehen, kuin Davidin, tulla hirtetyksi, miehen, joka on mainio miekkailija, etevä asianajaja ja vieläpä päälle päätteeksi hyvä ystäväni, kun kerran voin en ainoastaan pelastaa hänet joutumasta nuoran jatkoksi, vaan myös avata hänelle tien onneen ja menestykseen. Kun siis kuulin teidän puhuvan matkustamisestanne, päätin minäkin seurata jäljissänne, minkä olen tehnytkin. Kaiketi ymmärrätte, etten minä ole matkustanut perässänne Parisista Lyoniin päästääkseni teidät taas käsistäni. Kaivoin pienen reiän tuohon seinään, ja olen voinut siitä pitää teitä mahdollisimman paljo silmällä. Myönnänpä saaneeni siitä nauttiakin useamman kerran päivässä. Vihdoin te sairastuitte, ja isäntä aikoi ajaa teidät täältä tiehenne. Olitte sitoutuneet tapaamaan herra de Gondyta "Kultaisessa joutsenessa" ja pelkäsitte, että tuo herra ehkä saisi teidät muualta käsiinsä. Sairaus siis saattoi olla teeskentelyä, enkä minä siihen kokonaan uskonutkaan. Mutta olisihan voinut olla myöskin todellista. Ja kun me kaikki olemme kuolevaisia, minkä seikan totuudesta te pian tulette vakuutetuksi, niin minä lähetin luoksenne siivon munkin, ystäväni ja matkatoverini, herättämään teissä katumusta ja saamaan teidän tekemään parannuksen. Mutta, paatunut syntinen kun olette, te tahdoitte hänet tappaa. Nyt olen minä itse tullut tänne sanomaan: sopikaamme asiasta, tahdotteko luopua yrityksestänne?
— Millä tavalla?
— Otaksukaamme, että te tosiaankin olisitte ollut sairas, ajatelkaamme, että ystäväni Gorenflot olisi teidät ripittänyt ja te olisitte antanut hänelle hänen pyytämänsä paperit. Silloin olisin minä antanut teille anteeksi ja laulanut sydämeni pohjasta teille kuolinvirrenkin. No niin, minäpä en tahdo olla elävää kohtaan sen ankarampi kuin kuolluttakaan. En siis voi muuta kuin sanoa teille nämä sanat: Herra David, te olette mainio mies, te osaatte miekkailla, ratsastaa, riidellä, narrata itsellenne rahoja. Sanalla sanoen: te voitte tehdä mitä hyvänsä. Olisi vahinko, jos sellainen mies äkisti häviäisi maan päältä, missä hänet on määrätty niin monessa asiassa onnistumaan. No niin, paras herra David, luopukaa pois salaliitosta. Uskokaa minua. Rikkokaa välinne Guisein kanssa! Antakaa paperit minulle, ja aatelisen kunniani kautta minä lupaan sovittaa teidän välinne kuninkaan kanssa.
— Mutta entäpä jos minä en teille niitä anna? — kysyi Nicolas.
— Ellette niitä anna, lupaan yhtä pyhästi surmata teidät. Tuntuuko tämä teistä edelleenkin yhtä naurettavalta, herra David?
— Tietysti.