Illalla Bussy ja rouva de Saint-Luc kohtasivat toisensa edeltäpäin sopimassaan paikassa. Ellei tuon nuoren naisen yllä olisi ollut hänen oman hovipoikansa puku, ei Bussy olisi häntä tuntenut. Hän olikin tuossa valepuvussaan vallan hurmaava. Vaihdettuaan muutamia sanoja suuntasivat he askeleensa Louvrea kohti.
Matkalla tuli heitä vastaan niin lukuisa seurue, että se täytti melkein koko kadun ja sulki heiltä tien. Jeanne pelästyi; mutta vartijoista ja soihduista tunsi Bussy Anjoun herttuan, joka sitäpaitsi oli helposti tunnettavissa ratsastamistavastaan ja valkeasta samettiviitastaan.
— Teidän korkeutenne! Teidän korkeutenne! — huusi Bussy niin kovasti kuin keuhkoistaan sai irti.
Hevosten kavioitten kopseesta ja yleisestä äänten sorinasta huolimatta osui tämä huuto herttuan korviin, ja hän pyörähytti heti ympäri ja ylen iloisena huudahti:
— Sinäkö, Bussy? Luulin sinun olevan kuolettavasti haavottunut ja aioin juuri tulla sinun taloosi.
— Tosiaankin, teidän korkeutenne, — vastasi Bussy edes kiittämättä prinssiä tämän osanottavaisuudesta. Ellen tällä hetkellä ole kuollut, niin on minun siitä kiittäminen ainoastaan omaa itseäni. Hankittepa minulle tosiaankin kauniita seikkailuja, armollinen herra! Saint-Luc'in eilisissä tanssiaisissa oli oikea ryövärikopla. Niin, eipä siellä ollut ainoatakaan muuta teidän puoluelaistanne kuin minä, ja ovatpa ne, kautta kunniani, olleet lähellä vuodattaa jok'ainoan veripisaran minusta.
— Kautta taivaan, sen saavat ne kalliisti maksaa, Bussy; niiden on maksettava minulle sinun veresi, pisara pisarasta!
— Teidän korkeutenne sanoo nyt niin, — jatkoi Bussy vanhaan vapaaseen tapaansa —, ja kuitenkin olen minä varma siitä, että te hymyilette ensimäiselle, joka teitä vastaan tulee.
— No, — vastasi prinssi, — tuleppa siis mukanani Louvreen, niin saat omin korvin kuulla.
— Mitä saan kuulla, teidän korkeutenne?