— Herttua meni ulos tästä portista ja läksi ratsastamaan tuota katua alaspäin, — sanoi hovimestari.
Kun Monsoreau huomasi, että hevonenkin ihan itsestään läksi samalle suunnalle, virkkoi hän:
— Kautta kunniani! Voisipa sanoa, että Rolandilla on tarkka vainu!
Kehottamatta porhalsi hevonen täyteen neliseen. Loikkasipa se vielä oikotiellekin, päästäkseen pikemmin perille, ja pudisteli samalla päätään, ikäänkuin tahtoakseen ohjista vapautua.
— Huomaanpa tosiaankin, — mutisi Monsoreau, — ettei sinua ole turhanpäitten kehuttu. No niin, Roland, koska sinä niin hyvin osaat tien, niin juokseppa vaan!
Hän heitti ohjat Rolandin kaulalle.
Ulkobulevardille päästyään hevonen hetkeksi pysähtyi kuin harkitakseen, kääntyisikö oikealle vai vasemmalle. Sitten se kääntyi vasemmalle. Samassa meni siitä muuan talonpoika ohi.
— Oletteko nähnyt mitään ratsastajajoukkuetta, ystäväni? — kysyi
Monsoreau.
— Olen, herra, — vastasi mies. — Tuolla kauvempana ne kohtasin.
Hän osotti sille suunnalle, mihin Roland jo oli menossa.