— Juoksehan, Roland, juokse, — virkahti silloin ylihovijahtimestari hevoselleen. Se alkoikin heti ravata.
Hevonen juoksi vielä hetken pitkin bulevardia. Sitten se kääntyi äkisti oikealle, muutamalle polulle, joka kiemurtelihe halki kedon ja jonka kahdenpuolen helotti tuhansittain kauniita kukkia. Monsoreau arveli aluksi pysäyttää Rolandin. Mutta hevonen näytti olevan asiastaan niin varma, että kreivikin antoi sen mennä menojaan.
Maisemat alkoivat ratsastajasta vähitellen tuntua tutuilta.
— Mitä nyt! — puheli hän itsekseen, metsään ehdittyään. — Tämähän näyttää siltä kuin tulisimme me Méridoriin. Olisikohan ehkä hänen korkeutensa ratsastanut sille suunnalle?
Ylihovijahtimestarin otsa synkistyi heti sitä ajatellessaan. Ja olihan hän tullut sitä joskus ennenkin ajatelleeksi.
— Ho hoo! — murahti hän. — Ja minä kun aioin heti tavata prinssiä ja vasta huomenna käydä tervehtimässä vaimoani! Olisinkohan ehkä niin onnellinen, että kohtaisin molemmat samalla kertaa?
Monsoreau hymyili pirullista hymyä.
Hevonen nelisti sillävälin eteenpäin tien tuntemuksessaan täysin varmana.
Hetken kuluttua se alkoi hirnua. Ja toinen hirnahdus vastasi siihen
Méridorin puiston laidasta.
— Ahaa! — virkkoi ylihovijahtimestari. — Rolandilla tuntuu olevan siellä tuttuja.